Siivouspäivä: Pihakirppis!

Siivoaminen on mukavaa. Tavarasta eroon pääseminen on mukavaa. Mikä sen parempi tapa yhdistää nämä kaksi, kuin järjestää pihakirppis!

Paunolan pihakirppis järjestetään 24.5. klo 9-18. Tarkempia tietoja löydät Facebook-tapahtumasta ja  Siivouspäivä.com:sta.


Tervetuloa!

Some-keittiö: Viimeinen reissumies uunista ulos

Monta päivää odotettuaan,
insinööri tuskissaan,
totesi,
Jukoliste!
Taikina on valmis,
kohta saa leipää.

Siispä tänään meillä on leivottu reissumiehiä tai ruispaloja, kumpaa nimeä niistä nyt haluaa käyttää.

Aloitetaan tarkistamalla, että taikina on noussut kunnolla. Tämän jälkeen otetaan esille pellit ja leivinpaperit ja jauhotetaan työpöytä (ei sitä missä on tietokone) runsaasti ruisjauholla. Minulla on tapana lisätä tässä vaiheesa vielä taikinaan jonkun verran jauhoja, joten kaadan taikinan jauhojen päälle ja rupean alustamaan taikinaa. Kun taikina on pehmeää, mutta kuitenkin kiinteää, leikkaan sen 90 gramman paloiksi. Käytän vaakaa apuna, koska silmäni ei ole vielä harjaantunut riittävästi. Aina menee parilla grammalla ohi suuntaan tai toiseen...

NYT ON KORKEA AIKA OTTAA JUURI TALTEEN. Ennen kuin ehdit muotoilla kaikki palaset leiviksi, nakkaa yksi palasista rasiaan ja jääkaappiin, niin sinulla on juuri valmiina seuraavaa leivontaa varten.

Sitten onkin jäljellä enää leipien muotoilu. Voi tehdä pitkulaisia, pyöreitä, suorakulmioita tai vaikka yhdistää useamman palasen ja tehdä reikäleivän! Pyörittele taikinapala palloksi käsien välissä ja taputtele jauhoissa litteäksi. Jos teet reikäleivän, taputtele suoraan pellillä. HUOM! Älä taputtele liian litteäksi vaan jätä leipä noin sormenpaksuiseksi, 1-1,5 cm.

Nämä leivät ei leviä kauheasti noustessaan ja paistuessaan, joten niitä voi laittaa melko tiiviisti pellille. Kun kaikki leivät ovat pellillä, peitellään ne liinalla (tässä kuulemma kannattaa käyttää kosteaa liinaa, en koskaan muista että sen pitää olla kostea...) ja laittaa uunin lämpiämään 225-250 asteeseen. Riippunee vähän uunistakin, että millaisella paistolämmöllä tulee hyviä. Kun uuni on saavuttanut tavoitelämpötilan, pistellään ensimmäisen pellin leivät haarukalla ja tyrkätään reissarit uuniin. Paistoaika on noin 20 minuttia, jonka aikana ehtii mm. katsoa erinomaisesti jakson nauhotettuja frendejä kun kelaa kaikki mainokset ja alku- ja lopputekstit ;) Sama toistetaan kaikille pelleille.

Lopuksi, kun leivät ovat vähän jäähtyneet, kannattaa leikata leivät valmiiksi. Joko niin, että veitsellä leikkaa noin sentin syvyydeltä leivän ympäri ja sitten repäisee puolikkaat erilleen toisistaan. Tai sitten niin kuin minä tällä kertaa, että leikkaa leivän halki ja laittaa puolikkaat takaisin vastakkain.

Ja tadaa! Täydellisiä ruisleipäsiä koko perheelle. Halutessaan taikinan voi tehdä suolattomana, jolloin leipä sopii myös aivan pienen lapsen ruokavalioon.

Piti tietysti vielä nopeasti laskeskella, että paljonko leiville tuli raaka-ainekuluja. Suola ja vesi on vaikea arvottaa, mutta jauhoja kului tähän satsiin noin kilo (taikinan kokonaispaino noin 2 kiloa, josta 1 kilo vettä) eli jauhoille tuli hintaa noin 1 euro. Leipiä tuli tällä kertaa 23 kappaletta, eli raak-ainekuluja tulee noin 4 senttiä per leipä.

Tässä vielä videouvaa tämän vaiheen toiminnoista :)



 Video 1: Leivät liinan alle kohoamaan.

 

Video2: Leipien paistaminen ja jälkikäsittely.

Ja ei kuin ääntä kohti. Juuston ja kurkun kera. NAM!

-Annamaija

Some-keittiö: Ruisleivän esivalmistelut osa 2

Some-keittiön tässä kirjoituksessa perehdytään ruisleivän valmistamisen toiseen vaiheeseen eli varsinaisen leipätaikinan tekemiseen. Juuritaikina, raski (opin tänään uuden sanan!), on nyt ollut tekeytymässä 1,5 vuorokautta. Tällä kertaa näytti siltä, että juurelle olisi riittänyt 24 tuntia tekeytymistä. Mutta eipä se siitä pilalle ihan äkkiä mene :) Sekoitin juuritaikinaa kahdesti tuona aikana. Useamminkin olisi voinut. 

Nyt on siis luvassa jauhojen lisääminen jotta saadaan itse taikina kohoamaan. Tähän tarvitaan esimerkiksi puulasta, mielellään sileäpintainen, koska se on helpoin puhdistaa. Mutta ei mielellään kovin heppoista tekoa, koska taikinan teko vaatii vähän voimaa ja lastaa on takoitus voida käyttää seuraavallakin kerralla.

Videolla näkyykin kuinka jauhoja lisätään taikinaan niin kauan, että taikina on sopivaa. Sopivuuden saavuttamiseen tarvittava jauhomäärä taas riippuu oman kokemukseni mukaan monista asioista. Hyvä mittari sopivuudelle on kuitenkin sekoittamiseen käytettävä lasta. Kun alat pelätä, että lasta katkeaa sekoittaessasi, on taikina valmista. Toiset harrastavat lisäksi taikinan alustamista tässä vaiheessa, mutta itse sotken käsiäni ruisleipätaikinaan mahdollisimman vähän :P

Mutta lyhykäisyydessään tämä vaihe kuuluu seuraavasti.

Lisää taikinaan ruisjauhoja puulastalla sekoittaen niin kauan, että pelkäät lastan katkeavan. 

Jos tahdot lisätä taikinaan mausteita, jyviä tai muuta perusreseptistä (vesi, jauho, suola) poikkeavaa, kannattanee juuri ottaa tässä vaiheessa talteen. Muussa tapauksessa toteuta yllä oleva ohje ja laita taas kansi/liina astian päälle. Taikinaan voi painaa halutessaan kuopan tai tehdä ristin kämmensyrjällä, niin pystyy seuraamaan taikinan kohoamista. Jos taikina ei meinaa kohota, anna kohota kauemmin. 8 tunnin kohotuksella pitäisi olla jo leivottavissa olevaa taikinaa, mutta voi siihen mennä kauemminkin, varsinkin jos aloittaa aivan nollasta ilman juurta. 

Ja sitten vielä videolla samat ohjeet. 

Seuraavassa postauksessa voi melkein haistaa jo tuoreen ruisleivän tuoksun :)

-Annamaija

Some-keittiö: Ruisleivän esivalmistelut

Heipähei!

Lupasin järjestää ruisleivän somekurssin, kun FB-sivullani olleet ruisleipäset kirvoittivat ystävissäni halun tehdä itse ruisleipää. Ihanaa!

Tässä siis ensimmäinen osa! Jos haluaa säästää sekä korviaan että silmiään, suosittelen pitäytymään tekstiosuuden lukemisessa. Jos taasen haluaa jännitystä elämään, videolinkki löytyy tekstin lopusta :) Suosittelen joka tapauksessa lukemaan myös tekstin, koska siinä vastataan melko varmasti kaikkiin niihin kysymyksiin, joihin video ei vastaa. Saa kysyä, jos jää epäselvää!

Tervetuloa Annamaijan Some-keittiön ensimmäiselle oppitunnille!

Tänään meillä on vuorossa ruisleivän leipomisen esivalmistelut. Tätä vaihetta varten tarvitsee jonkin riittävän ison (noin 5 litraa) astian, sekoitusvälineen eli vispilän, vettä, suolaa ja ruisjauhoja sekä luonnollisesti juuren, mikäli sellainen kaapista löytyy.

Juuri ja juuritaikina ovat kaksi eri asiaa. 

Juuri otetaan talteen edellisellä leivontakerralla ja käytetään seuraavalla kerralla juuritaikinan luomiseen. Juuren mukana kulkee ruisleivän sielu ja maku, joten se tulee säilyttää hyvin. Minä säilytän juuren jääkaapissa ilmatiiviissä astiassa enintään 2 viikkoa kerrallaan. Juuren voi halutessaan pakastaa, mutta pitkässä pakastuksessa se luultavasti kärsii jonkin verran. Juuren voi tietysti myös jättää astian  reunoille kuivumaan ja joko rapsutella siitä vaikkapa minigrip-pussiin tai säilytttää astian kuivassa ja viileässä paikassa ja liottaa siitä sitten käyttöön seuraavalla kerralla.

Mutta jos otat osaa tälle Some-keittiö -kurssille, luultavasti kaapissasi ei ole valmista juurta. Eikö totta?

Huoli pois. Juuritaikinan voi tehdä myös ilman juurta. Se vaatii hieman enemmän aikaa mutta onnistuu sitenkin. Voi myös olla, että ensimmäinen ruisleipäsatsi ei ole niin taivaallinen kuin sen haluaisi olevan, mutta seuraava on jo parempi. Juuri paranee vanhetessaan, joten harjoitus tekee mestarin tässäkin tapauksessa.

Siispä siirrytään juuritaikinan tekoon!!

• Otetaan astia esille ja kaadetaan sinne noin kädenlämpöinen vesi, saa olla hieman lämpimämpääkin, mutta ei kuumaa. Perus 42-asteinen vesi sopii oikein hyvin. Minun ohjeessani on litra vettä ja siitä tulee noin 30 leipästä tai 3 limppua.  

• Mikäli sinulla on juuri, sekoita se veteen tässä vaiheessa. Muussa tapauksessa hyppää tämän kohdan yli. 

• Lisätään veteen suola. Suolan suhteen olen huomannut olevan koulukuntaeroja. Toiset lisää jo tässä vaiheessa, toiset vasta myöhemmin. Itse tykkään lisätä jo tässä vaiheessa. Litraan nestettä noin 1,5-2 rkl suolaa. Käytän tavallista ruokasuolaa, mutta miksei voisi käyttää jotain muutakin. 

• Lopuksi lisätään jauhot. Minulla on tällä kertaa käytössä Pirkka ruisjauhoja ja Liperin myllyn ruisjauhoja. Toistaiseksi kaikki ruisjauhot on käyneet. Jos käyttää sihtiruisjauhoa, niin käyttäisin sen ohella jotain muuta ruisjauhoa. Mutta, siis. Jauhoja lisätään niin paljon, että saadaan aikaan velli. Jauhoja voi lisätä suunnilleen saman verran kuin mitä vettä oli, mutta kokeilemalla selviää tämäkin. Vellin koostumuksen pitäisi olla sellainen minkä 2-vuotias tekisi. Ei liian löysä, ei liian kova. Jos velli menee liian kovaksi, niin ei hätää! Se kyllä velliintyy tekeytymisen aikana. 

Tämän jälkeen juuritaikina jätetään tekeytymään vähintään 8 tunnin ajaksi, mutta minä pidän juuritaikinaa tekeytymässä 12-36 tuntia. Riippuen vähän että miten se kehittyy. Tällä välin taikinaa saa JA kannattaa käydä sekoittamassa pari kertaa.

Sitten vain kulhoon kansi tai liina päälle. Kansi ei saa olla liian tiivis eli jos käytät jotakin kannellista  muoviastiaa, kuten minä, älä laita kantta tiiviisti kiinni.

Eikä sitten muuta kuin ruisleivän tekoon! Alla on linkit videoihin, jotka liittyvät tähän juuritaikinan tekoon ja tekeytymiseen. 

Video1: Juuritaikinan valmistus

Seuraavassa osassa lisätään jauhoja ennen leivän leipomista ja kolmannessa osassa sitten tehdään leipiä. Näitä vaiheita luvassa lauantaina!

Onnellisuutta etsimässä

Ystäväni joukkoisti kysymyksen "Miten lisäät arkipäivän onnellisuutta?" Päässäni lähti heti raksuttamaan. Mitä olen tehnyt tänään, mistä saan tänään onnenhiput, entä eilen, viime viikolla, edellisenä kesänä tai kaksi joulua sitten.  

Tänään olen onnellinen, mutta aina näin ei ole ollut. 

Noin kolme vuotta sitten olimme työporukan kanssa suunnittelemassa tulevaa vuotta. Koska meitä uusia oli paljon, tutustuimme myös toisiimme. Meidät jaettiin pareittain ja parille piti vastata erilaisiin kysymyksiin ja pari sitten kertoi muille vastaukset. Yksi kysymyksistä oli "Milloin olet onnellisimmillasi?" Vastasin, että silloin kun makoilemme miehen kanssa illalla vieretysten sängyssä ja pelaamme molemmat omilla puhelimillamme Angry Birdsiä. 

Taivas miten tylsän kuuloista! Mutta parasta maailmassa! Se, että ehti pysähtyä puolison/tärkeän ihmisen kanssa tekemään jotain yhteistä, oli minusta maailman parasta ja silloin olin onnellisimmillani. Vertailimme tuloksia, autoimme toisiamme tiukoissa paikoissa. Pelasimme omia pelejämme, yhdessä. Samalla saattoi vaihtaa päivän kuulumiset ja ajatukset. Olin tuolloin onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni. 

Mutta 2 vuotta sitten kaikki muuttui. Yhtäkkiä en enää tuntenutkaan itseäni onnelliseksi vaan olin lopen uupunut. Sinänsä se ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä sillä perheeseemme oli paria kuukautta aiemmin syntynyt ihana pieni tyttölapsi, joka välillä valvotti vanhempiaan. Pohjamudan saavutin ennen kuin lapsi oli täyttänyt edes puolta vuotta. Olimme kesäkuussa perheen kanssa Tukholman reissulla, jossa olin todella ärsyttävä bitch ainakin puolet ajasta. Heinäkuussa makasin viikon sohvalla koska mikään ei kiinnostanut. Ei koti, ei opinnot, ei mies, ei oma vapaa-aika, EI EDES AINA OMA LAPSI. Onni oli tuolloin miehen ymmärtäväinen ja joustava työnantaja. 

Siitä alkoi hidas, eikä missään nimessä vakaa kipuaminen kohti tätä päivää. Alku oli melkoista tarpomista sillä kaikki asiat, joista yritin ottaa otteen, päätyivät lyömään lisää märkää rättiä kasvoille. Askel kerrallaan kuitenkin päästiin siihen pisteeseen jossa MINÄ olen nyt. Perhe kulkee elämässäni rinnalla, mutta minun onnellisuuteni tulee oman pääni sisältä.

Mutta mitä tämän 1,5 vuoden aikana tapahtui? Mikä oli niin merkityksellistä, että voin taas sanoa olevani onnellinen? Siihen ei sitten olekaan vain yhtä vastausta.

Disclaimer: Nämä ovat omia kokemuksiani eivätkä välttämättä toimi kaikilla tai ole universaaleja totuuksia.

KOTI

Muutos alkoi kodin seinien sisäpuolelta. Kotimme oli ajautunut kaaokseen, jonka siivoamisen aloitin joka päivä keittiön ovelta. Tavoitteena oli päästä olohuoneen perukoille päivän aikana, mutta en välillä päässyt edes ruokapöydän luokse asti. Tiskasin, tein ruoan, tiskasin taas. Siivosin pöytäpinnat, pyyhin hellan ja saatoin ensimmäisellä kerralla pestä uuninkin. Ehkä pesin lattian, ehkä en, koska kohta piti taas tiskata ruoanlaiton ja syömisen jäljiltä. En voi ymmärtää miten kolmehenkisessä perheessä kaksi aikuista ja 6 kk vanha lapsi voi tuottaa sellaisen määrän tiskiä. Aloin olla aika kypsä tiskaamiseen kunnes..

Pelastus löytyi isoveljen pihasta. Meille muutti astianpesukone. Tiskit koneeseen, painoin nappia, tiskit kaappiin. Koneen käydessä ehdin vaikka pestä lattian. Tai istua. 

Seuraavan niskaotteen otimme kotimme tavaramäärästä. Aloitimme luopumisen. Vajaan kahden vuoden aikana olen luopunut sellaisesta määrästä tavaraa, etten edes tiennyt omistavani niin paljoa tavaraa. Samaa tahtia kun olen käynyt läpi tavaroitani, olen laittanut ajatuksiani elämästäni, itsestäni ja maailmasta ojennukseen päässä. Se on ollut äärimmäisen terapeuttista ja on edelleen, sillä luopuminen jatkuu edelleen. 

Ehkä tärkein muutos kodin suhteen on ollut kuitenkin uusi koti. Nykyisessä kodissamme on tilaa meidän kaikkien olemiselle. Minun ompeluharrastukseni ei ole pois minun ja miehen nukkumismukavuudesta. Miehen tietokoneharrastus ei ole pois muun perheen televisionkatselusta. Keittiössä touhuaminen ei estä olohuoneessa päiväunien nukkumista. Ja lapsella on edelleen oma tila, oma huone, jossa saa levittää leikkinsä juuri niin kuin haluaa. Ja välillä sitten olohuoneenkin puolelle. Nyt kotona saa toteuttaa itseään ilman että muut häiriintyvät siitä. Mikä ihana asia!


MINÄ

Suurin muutos on tapahtunut minussa itsessäni. Omissa ajatuksissani, tunteissani, suhtautumisessani minuun itseeni liittyen. Siis...

Mitä minä olen minulle?

Tämä on ollut kaikkein vaikein tie. Tälle tielle jouduin lähtemään kun pullantuoksuiset kuvat kodinhengetäräidistä alkoivat karista ja murusista sai kasattua hädin tuskin kasassa pysyvän ihmisraunion. Muutos järjestöaktiivista ja opiskelijasta äidiksi oli henkisellä puolella valtava. Niin valtava, että välillä nykyäänkin sanon ensin olevani teekkari ja vasta sitten äiti. Miksi, kun äitiys on ainoa asia, jota olen varmaksi tiennyt tahtovani viimeiset 10 vuotta? Tämä on kysymys, johon olen vastannut itselleni nyt 1,5 vuoden ajan. Alan päästä jyvälle ja seuraavassa on eritelty muutamia ajatuksia siihen liittyen. 

Aivan p*ska toimitusjohtaja

Hiljattain osallistuin työnantajan edustajana rekrytointiprosessiin, jossa etsittiin toimitusjohtajaa. Kysyimme hakijoilta mm. millaisia johtajia he ovat. He kertoivat antavansa alaisille tulostavoitteen ja suunnan, mutta antavansa alaistensa määritellä tavan päästä tavoitteeseen. Tästä tuli mieleeni, että millainen johtaja minä olen ollut itselleni? No todella huono!

Mitä hyvä johtaja olisi tehnyt muuttuneessa elämäntilanteessa? 

• Hyvä johtaja olisi käskenyt minun olemaan äiti. Ei hyvä äiti, vaan Äiti. 
• Hän olisi käskenyt minun tehdä kandintyön ja antanut sille aikarajan. Kandidaatintyö valmiiksi vanhempainvapaan loppuun mennessä. 
• Hyvä johtaja olisi ehkä vielä kehoittanut kutsumaan vieraita kylään tai vierailemaan ystävien luona. 

Mitä minä itseni johtajana tein? 

• Ole hyvä äiti. Hyvä äiti ollaan siten, että.... (tähän useita, USEITA, erilaisia, mitattavissa olevia tapoja olla hyvä äiti)
• Tee kandidaatin työ vanhempainvapaan aikana. Ensimmäinen valmiin työn DL on kuitenkin 3 kk ennen vanhempainvapaan loppua, koska kuitenkin tulee jotain mutkia matkaan ja tarvitset lisää aikaa ja..
• Jos meinaat kutsua jonkun kylään niin siivoa eteisen kaapit, pese jääkaappi ja vessa katosta lattiaan sen lisäksi että puunaat koko kämpän.

Ja lopputuloksesta, siitä romahtaneesta äidistä, ovat yllättyneitä ______ ja ________. 

Nyt olen parempi toimitusjohtaja itselleni. Edelleen opettelen sitä, mutta olen siinä parempi. Asetan tavoitteita ja se miten niihin päästään määrittyy matkan aikana. Itseasiassa myös se, miten niiden onnistumista arvioidaan, muodostuu matkan aikana. Toisaalta tavoitteita on tällä hetkellä asetettuna yksi. Vain yksi. Loput asiat ovat arkea ja rullailevat mukana, jos rullailevat.

Kalenteri, oiva orja! Vai miten se nyt meni?
Voippojat. Minä se olen maailman huonoin hallitsemaan omaa ajankäyttöäni, mutta olen järjettömän hyvä suunnittelemaan sitä. Tyhjä päivä pamahtaa saman tien täyteen kaikenmaailman tärkeää tekemistä ja illalla voi ylpeänä todeta, että no sain minä 40% asioista hoidettua. Illalla voidaan taas palata sinne toimitusjohtajan juttusille ja todeta miten huono on tullut oltua kun ei saanut tehtyä kaikkia ToDo-listan 28 tehtävää, joista ensimmäinen, Käy töissä, vei 8 tuntia päivästä.

Tai niinkuin tällä viikolla ollut vapaapäivä...Ensimmäinen vapaapäivä melkein kahteen viikkoon. Merkkasin kalenteriin, että minä ompelen. Ei mitään muuta. Arvaappa miten monta sekuntia ompelin... 0. Se on nolla. Sellainen pyöreä luku. Nokun kato oli vähän muuta tekemistä.

Mutta usko tai älä.

TÄMÄKIN ON OLLUT HUONOMMIN!

Vuosi sitten elämässä oli aika, jolloin en pystynyt työtilanteen takia suunnittelemaan elämääni yhtä päivää pidemmälle, mutta arki pyöri eteenpäin ja kalenteri täyttyi semmoisesta sillisalaatista, että oksat pois. Työt oli illalla ja päivällä piti opiskella. Parhaana viikkona näin lapsen kahtena aamuna kun vein sen hoitoon. Siis näin lasta arkipäivien aikana yhteensä noin 1,5 tuntia. Jännää, että lapsi vähän oireili... Viime syksynä tein parhaimmillani kolmeen paikkaan töitä, aloittelin dippatyön tekoa, yritin hoitaa luottamustehtäviäni sen minkä ehdin. Äiti oli vähän väsynyt taas, mutta kun täytyyhän ihmisen töissä käydä, että laskut saadaan maksettua.

Nyt on siis paremmin. Luonnollinen poistuma luottamustoimissa ja radikaalit toimenpiteet työrintamalla - eli siis irtisanoutuminen keikkatöistä ja tipahtaminen 1,5 kuukaudeksi täysin tyhjän päälle - toivat rauhan kalenteriin. Mahdollisuuden suunnitella tulevaa ja mahdollisuuden äkillisille muutoksille. Nyt ne ei automaattisesti kaada koko palettia. Kalenteri on edelleen kaaos, mutta ainakin se on jollain tavalla hallittavissa. Ja enää koskaan en aio joutua tilanteeseen, jossa lapsi joutuu tyytymään minuun 1,5 tuntia viikossa. Kiitos, mutta ei kiitos.


Juokse! Juokse lujempaa! Eikun...

Joko tulin maininneeksi, että olen 100-lasissa tai ei mitään -liikkuja? Joko treenaan kahvakuulalla otsasuoni pullistellen tai pidän kuulaa ovipainona. Joko juoksen puolimaratonia varten tai en edes bussiin. Lenkki ei ole mistään kotoisin jos se ei kestä 1,5 tuntia ja tapahdu viidesti viikossa. Portaiden käyttäminen hissin sijaan on ihme hippeilyä, kunnon porrasjuoksua sen olla pitää! NIIN. Erittäin tervettä suhtautumista.

Viimeksi vuonna 2011, kun treenasin puolimaratonille, kävin aamulla ennen töitä salilla ja iltapäivällä töiden jälkeen taas salilla juoksemassa juoksumatolla 4-6 kilsaa. Loppuun vedin maksimivauhtivetoja ja jalat tikkasi 10 kilsaa tunnissa-vauhtia. Tavallaan kaipaan sitä tunnetta, että minun kroppani pystyy siihen. Kroppa varmaan pystyisikin, mutta pää ei pysty. Tiedän, että jos nyt aloitan noin täysillä, olen tässä samassa tilanteessa jälleen kolmen vuoden päästä. Kiitos, mutta ei kiitos. Kohtuus on mun juttuni nyt. Portaisiin meinaan mennä kyllä kesällä, mutta ensin opettelen kävelemäään tuon neljä kerrosta hengästymättä...

Viime ja tällä viikolla olen lähtenyt uusille urille liikunnan suhteenkin. Viime viikolla tavoitteena oli ulkoilla. Kävimme lapsen kanssa puistossa ja samalla sain vähän käveltyä kun menimme pidemmän kautta. Tällä viikolla tavoitteena on kolme 45 minuutin kävelylenkkiä. Sellaista "kun nyt johonkin kävelee ja tulee takaisin"-tyyppistä kävelyä. Vaikka sitten vähän kauempana olevaan puistoon. Kunhan kävelee, käyttää jalkojaan. Juoksusta en uskalla edes haaveilla. Ehkä syksyllä?

Minäkuva

Voiko onnellisuus loppujen lopuksi liittyä mihinkään muuhun niin paljoa kuin minäkuvaan? Sekä fyysiseen että henkiseen. Hieman yllättäen oma fyysinen minäkuvani on luultavasti parempi kuin mitä todellisuus on. En varmaan muuten olisi ostanut mustaa pitsistä (kokonaan vuoritettua) jumpsuittia itelleni kesäksi...Vaateostoksilla todellisuus yleensä iskee päin naamaa, mutta noin 80% ajasta viihdyn itseni kanssa. Toki käynnissä on jatkuva kamppailu kiloja vastaan, mutta en koe kilojen määrittelevän minua. Ihanaa huomata sekin.

Henkinen minäkuva onkin ehkä ollut sitten vähän enemmän rappiolla. Ja tähän liittyy oleellisesti se 100-lasissa ajattelu ja p*ska toimari. Seuraavaksi kerron maailmankaikkeuden paskimman motivointireplan:

Sinä osaat!

My ass. Puppua ja bullshittiä! EN OSAA!

MUTTA! (Men, aber, pero, bet, mas...)

Minä opin!

Minä olen sellainen epämukavuusalueelle astelija. Mä en pidä siitä ja silti teen sitä. En tajua tai osaa selittää. Outo olen. Nyt varsinkin viimeisen puolen vuoden aikana olen käynyt epämukavuusalueella vähän turhan usein, mutta aina olen ajatellut että no kyllä mä tän osaan. Yes, I can! Mutta kun en aina ole osannut. Ja sitten pitää masentua ja ahdistua ja homma jää jumittamaan ja sittenhän se kierre vasta onkin valmis, kun ei osaa ja ei saa aikaan.

Mutta nyt ajattelen toisin. Kun vastaan tulee uusia asia, josta en ymmärrä tuon taivaallista, niin totean mielessäni "Enköhän minä tämänkin opi." On nimittäin jonnin verran armollisempaa itselle. Ensinnäkin, se mahdollistaa  - ainakin minulle - avun pyytämisen. Kun en kerran osaa, voin pyytää apua. Jos osaisin, miksi pyytäisin apua..you know...Toisekseen, se mahdollistaa epäonnistumisen. Ensimmäinen yritys ei ehkä mene putkeen. Tai toinenkaan. Ja lopulta, se auttaa jatkamaan epäonnistumisen jälkeen. "Enköhän minä tämänkin opi..."

LOPUKSI

Äitiyden unelmien karisemisesta lähtenyt lumipallo on tullut pisteeseen, jossa alkuperäisillä spekseillä mitattuna olen ehkä vielä huonompi äiti kuin aiemmin, mutta koen silti olevani parempi äiti kuin koskaan. Minulla on vähemmän tavoitteita kuin koskaan ja silti koen jatkuvasti saavuttavani enemmän kuin olen uskaltanut kuvitellakaan. Olen tyytyväisempi ja onnellisempi kuin pitkään aikaan, vaikka niin monta onnellisuuteen vaadittavaa unelmaa on vielä täyttämättä.

Täydellinen. 

Siinä on sana, johon minun onnellisuuteni tällä hetkellä kulminoituu. Siihen, että ei tarvitse olla täydellinen. Ei tarvitse pystyä kaikkeen ja elämän ei tarvitse olla täydellistä. Suunnitelmat eivät ikinä toteudu sellaisinaan. Aikataulut eivät koskaan pidä. Aina jää jotain tekemättä. Mutta minä hymyilen joka päivä ainakin kerran. Ja sitten tulee ärrimurri ja sekin on ihan fine, koska kukaan ei jaksa hymyillä koko päivää, kaikkina vuoden päivinä.

Lisäksi onnen hippuja tuovat pienet arjen ilot kuten hieronta, hyvä pulla ja kahvi, pinaatti ja rucola salaatin joukossa, äkäilemätön aamulähtö, tallessa oleva bussikortti

ja tämä 

Onnen hippuja

 - Annamaija - 

Lonely Planet ja muut matkaajan ystävät

  

Perheemme matkustaa ystävien luo Yhdysvaltoihin syyskuussa. Luvassa on 15 päivää urbaania reppureissaamista. Matkaohjelma on suunnilleen seuraava:

Lento Helsingistä New Yorkiin, jossa vietämme 5 päivää.

Sitten aloitamme siirtymisen kohti Atlantaa - Greyhoundilla, millä muullakaan muka! Aiomme ajoittaa matkan siten, että nukumme yön bussissa, pysähdymme matkalla johonkin kaupunkiin päiväksi ja nukumme taas yön bussissa.

Saavumme Atlantaan luultavasti väsyneinä, päivärytmin kadottaneina ja kiukkuisen 2,5-vuotiaan kanssa.

Kahden viikon reissun jälkeen aloitamme kotimatkan, joka piipahtaa Kanadassa ja kestää puoli ikuisuutta (no oikeasti vain vähän päälle 20 tuntia). Budjettimatkaamisen ilot <3

Mä voisin tässä välissä hehkuttaa että odotan tätä matkaa enemmän kuin valmistumista! Valmistun (toivottavasti ja saan siitä todistuksen pari päivää ennen matkalle lähtöä) dippainssiksi elokuussa ja tämä on minun valmistujaismatka, meidän häämatka ja minun 30-v matka ja mikä parasta nähdään ystävät livenä pitkästä aikaa. Kauheesti synergiaetuja!

Reissusuunnitelma on itsessään timanttinen vaikka se kuulostaakin osittain henkiseltä itsemu....juu nou. Itsensä kiusaamiselta. Mutta pieniä haasteita siinä silti on.

Ensimmäisen hankinnan reissua varten tein jo ennen lentolippujen ostamista, kun ostin meille Manducan kantorepun. Vauva-aikanahan tuommoinen reppu ei olisi missään nimessä ollut kätevä, mutta me pärjäsimme silloin liinoilla. Voi pojat sitä Tukholman reissua. Voi kun olisi ollut Manduca. Nyt löysin kuitenkin kauniin repun FB:n kirppikseltä ja ostin kun suht edullisesti sain. Tai ainakin halvemmalla kuin kaupasta. Ja siinä on sitä paitsi erikoiskuosi eikä sitä enää saa mistään. Ainakaan halvemmalla tai ainakin se maksaa enemmän kuin normaali kuosi. Ja onhan se sitä paitsi kätevä!

Siellä se Ipana keikkuu oikein hienosti. Erityismaininnan ansaitsen siitä, että onnistuin laittamaan lapsen reppuun ja repun selkään ihan yksin. Selkeästi toimiva peli!

Kuva lainattu täältä.

Tuon NYC-Atlanta välillä tapahtuvan bussimatkan takia tavoitteena on päästä lähtemään reissuun mahdollisimman vähän tavaramäärän kanssa. Joka taas tarkoittaa, että meidän tilasyöppö-Emmaljungat ei lähde mukaan. Toisaalta kun on tuo mandu niin emme ehkä tarvitsekaan vaunuja niin kovin. However! JOSKUS on kiva, että saa vaan tuuppailla lasta rattaissa eikä tarvitse kantaa ketään tai mitään.

Joten! Sen sijaan että olisin perehtynyt New Yorkin Must-see -juttuihin, ravintoloihin, hotelleihin, mahdollisuuksiin käydä Bostonissa, Raleighin (se pit-stop-kaupunki) tarjontaan tai Atlantan hotelleihin niin ryhdyin rakkaan ystävämme googlen avulla selvittämään onko New Yorkissa mahdollista vuokrata rattaita jollain kohtuullisella kustannuksella. Ja arvaappa mitä!?! KYLLÄ ON!

Vastaus ei tosin yllättänyt minua lainkaan, mutta hinta sen sijaan yllätti. Yhden käden sulkumekanismi-joggerrattaat saa käyttöönsä 10 dollarin päivävuokralla. No jopas! Se ei siis ole edes kamalan kallista. Tai kohtuuttoman hintaista. Pakkohan se oli sitten selvittää että onko moinen tässä omilla huudeilla mahdollista ja näyttäisi se olevan mahdollista täällä koto-Suomessakin. Ei hullumpaa :)

Toinen tavaramäärää vähentävä ajatus oli lähteä matkaan siten, että meidän kaikkien kolmen tavarat mahtuvat rinkkaan ja reppuun. Tai enintään kahteen rinkkaan. Tosin kahta rinkkaa on vaikea kantaa jos kantaa lasta. Paitsi ehkä jos kantaa lasta etupuolella...No joka tapauksessa. Lapselle on kuitenkin kotiutunut jo Trunkin matkalaukku minun työni kautta, joten se nyt täytyy ainakin ottaa mukaan reissuun vaikka Mies onkin sitä mieltä, että se on liian iso. 

Aika söpis, eikö?

Trunki Trixie, Ipanan matkalaukku. Kuva lainattu täältä.

Näppäräkin tuo on, sillä lapsi voi istua laukun päällä JA lasta voi vaikka vetää perässään laukulla. Siis silloin, kun lapsi istuu siinä päällä. Väittäisin, että kätevä ominaisuus lentokenttäolosuhteissa. Ei tosin ehkä kuitenkaan vaikkapa Keskuspuistossa :P Ja hei, mukana tuli itsetaiteltava matkadokumenttitasku. Kuinka hieno idea se on?!

Mutta näin pitkälle ollaan siis päästy matkan suunnittelussa. On liput ja niiden ostaminen oli aika urakka. On karkea matkasuunnitelma. On kantoreppu ja lapselle matkalaukku. Omasta takaa löytyy myös kaksi rinkkaa joten sitten ei muuta kuin hotelleja ja aamiaispaikkoja tutkimaan! Lonely Planetiin ei olla ehditty vielä koskeakaan, mutta kavereilta ollaan saatu paljonpaljon hyviä vinkkejä, että mitä oppaita kannattaa tutkia reissua varten. Exciting!

Ihana päästä ihan pian tapaamaan ystäviä! Enää puoli vuotta lähtöön :)

-Annamaija

Lentävä lautanen ja keittiön mustat aarteet

Tässä ensimmäinen teksti jossa esitellään tavaroita, joiden ei ikinä tarvitse joutua pois meidän luota. Ja joita ilman en aio elää enää koskaan. Nämä ovat aarteita - uusia ja vanhoja. 

Ensimmäinen aarre on Lentävä Lautanen. 

Tarina Lentävän Lautasen takana onkin vähän hauska ja ehkä vähän haikeakin. Aiemmin minulla oli nimittäin Hackmannin valurautapata pitkäaikaislainassa isoveljen perheeltä. Jossain vaiheessa iski paniikki:

 Entäs jos ne haluaa tämän takaisin!

Eräänä viime kevään päivänä olimme perkaamassa tavaroita talolla ja minä otin hommakseni käydä läpi keittiön kaapit. Tyhjensin, lajittelin, tutkin, ihmettelin, googlailin  ja pakkasin kaapeista mitä kummallisempia romppeita. Erään kaapin perällä näin sitten valurautapadan. Jännityksensekaisin tuntein otin padan sieltä pois. Missähän kunnossa se mahtaa olla?

Huoli pois! Pata oli suhteellisen hyvässä kunnossa. Käänsin padan ympäri ja meinasin lentää pyllylleni tai olisin lentänyt ellen olisi istunut lattialla. Pohjassa oli Wärtsilän leima. Koneteekkari sisälläni oli hämillään. Siis hetkinen, se sama Wärtsilä joka tekee myös niitä potkureita ja muita jänniä juttuja? Ja ei muuta kun google esiin puhelimesta. Opin siinä samalla, että Wärtsilä ei ole ainoa suomalainen konepaja, joka on harrastanut oheistöinä vai varsinaisina töinä? valurautapatojen ja pannujen tehtailua. 

Toin padan kotiin vasta syksyllä ja hinkkasin sen patapatalla puhtaaksi män koko paketti sinistä... ja rasvapoltin sen Muurikan silavalla. Ny on hyvä! Eilen pata pääsi ensimmäistä kertaa tositoimiin kun iskin sinne karjalanpaistit tulille. Nam, tuli hyvää! Tänään mies ilmeisesti innostui padasta, joka oli keittiön pöydällä ja huomenna meillä nautitaan miehen tekemää pataleipää! 

Mmmmmm. Karjalanpaistia.
En itseasiassa tiedä millä reseptillä mies leipää vääntää, mutta Maistuis varmaan sullekin -blogissa on kuulemma hyväksi havaittu resepti, jonka voi valmistaa myös speltistä!

Keittiön toinen musta aarre on itseasiassa pariskunta. Niitä on kaksi samankokoista ja mallista, mutta silti ovat eriparia.



Toisen, vasemmanpuoleisen, pohjassa lukee Made in France, ranskatar! Mutta tuon toisen merkistä ei ole kyllä haisuakaan. Osaatko kertoa kenen leima se on? Ai siis mitä nää on?

Ne on valurautapaistinpannuja! Olisko halkaisija suunnilleen 20 senttiä ja molemmissa on kaatonokat molemmilla puolilla pannua. Myös he ovat saaneet patapata-silava käsittelyn ja seuraavaksi pitäisi keksiä mitä näissä valmistetaan. Ne on mun aarteita, en tohdi käyttää niitä! Ja ne löytyi sieltä samasta kaapista kuin meidän Lentävä Lautanenkin. Ilmeisesti näissä on hyvä tehdä keskimäärin mitä tahansa.

Mun kolmas musta aarre keittiössä on seuraavassa kuvassa vasemmalla näkyvä uunivuoka. Kaiken painavan valurautavälineistön rinnalle on hyvä saada näppäriä arkituotteita. Niin kuin vaikka muovinen uunivuoka! Love it! Ei pöllömpi keksintö Tupperwarelta. Parasta siinä on se, että 3 minuuttia uunista nostamisen jälkeen se on jo jäähtynyt sen verran, että sitä tohtii nostaa ilman patalappuja. Unelmatuote lapsiperheessä.

Tässä oli vasta osa, mutta nää on mun tän hetken suurimmat rakkaudet keittiönkaapeissa.



-Annamaija