Paunola

Aloitetaanpa aivan alusta. 

Minä ja mieheni tapasimme pian neljä vuotta sitten. Liekki leimahti samoin tein ja tässä ollaan - 2-vuotiaan tyttären vanhemmat, aviopari, opiskelija"nuoret" valmistumisen viime metreillä. 

Tyttären syntymän aikaan keskusteluissamme alkoi vilistä yhä useammin oma koti. Sellainen, joka ollaan pankin  rahalla ostettu. Ehkä se ensin voisi olla kerrostaloasunto kaupungista ja sitten hieman myöhemmin omakotitalo maalta. Sellainen talo, jolla on sielua, historiaa ja joka kaipaa suurtapientä remonttia. Projekti. Pihaan kotieläimiä, ehkä kanoja ja lampaita. Talon pihassa voisi olla vaikka riihi, jossa voisi pitää B&B-majoitusta kesäisin. Oma kasvimaa takaamaan omavaraisuutta ainakin kesä- ja syyskuukausina. Kaupungin vauhti jäi ajatuksissa kauemmas ja rauhallinen elämä maalla tuli lähemmäs. Aikajanaksi sovittiin viisi vuotta. Viiden vuoden päästä me asumme maalla ja meillä on oma kasvimaa. 

Kasvimaata odotellessa hankimme itsellemme vuokrapalstan kaupungilta. Opettelimme tekemään itse ja nautimme sadosta. Sovimme miehen enon kanssa, että seuraavana kesänä pitäisimme palstaamme hänen pihassaan ja hän voisi tyttäremme kanssa kasvattaa kirsikkatomaatteja kasvihuoneessa. Se olisi mukava siksikin, että tyttäremme saisi viettää enemmän aikaa isoenon kanssa. 

Mutta parhaatkaan suunnitelmat eivät aina toteudu. 

Vajaa vuosi sitten elämäämme astui Paunola. Hän on elämää ja muutoksia nähnyt talovanhus, joskin vasta noin 57 vuotias. Jos on itse elänyt vasta 30 vuotta, voiko oikeastaan ymmärtää täysin 57-vuotiaan sielunelämää? Pitääkö ensin koittaa kuoria kaikki kerrokset esiin ja koittaa siitten ymmärtää, mistä on kyse? Löytyykö pinnan alta jotain vieläkin arvokkaampaa vai onko vuodet vieneet jo parhaan terän?

Viime maaliskuussa olen kirjoittanut itselleni muistiin seuraavaa:

"Paunola on meille aivan uusi. Uusi koti. Uusi asuinalue. Uusi, erilainen elämä. Vaikka kaikki on vielä aivan auki ja suunnitelmat muuttuu joka päivä, ei tämä uusi pelota lainkaan."

Katselin tuolloin talon keittiön ikkunasta tontin nurkkaan jossa tiesin perunapellon jossain lumikinosten alla olevan. Tuolla me siis ensi kesänä viljellään, niin kuin meidän pitikin. Vain yksi on joukosta poissa. Istuimme vuokrakaksiomme sohvalla ja väänsimme talon pohjapiirustuksia kuntoon, jotta pystyisimme päättämään remontoidaanko ennen muuttoa vai muuton jälkeen pikkuhiljaa ja ennen kaikkea että pystyisimme selvittämään mitä se maksaa. Pyörittelimme päätämme, että meidän piti olla tässä tilanteessa vasta 4 vuoden päästä. Samaan aikaan tunsimme aivan valtavaa kiitollisuutta siitä luottamuksesta ja kunniasta, joka meille oli suotu. Saamme  jatkaa talovanhuksen kumppaneina. Suunnittelimme muuttoa ja vuokrakaksion irtisanomista kevään päätteeksi. Kattoremonttifirman mies tuli tekemään pikaisen arvion kattoremontista ja sanoi: 

"Olen ehkä huono myyntimies, kun näin sanon, mutta onko teillä käynyt mielessä että tilaisitte tontille Catepillarin." 

Vakuutimme että sekin vaihtoehto oli mietitty ja olimme päättäneet remontoida.  

Piirustukset tulivat valmiiksi ja niin tuli kevätkin. 

Kevät toi tullessaan valoa ja lämpöä. Räystäät tippuivat - lähes kirjaimellisesti. Läheinen luonto alkoi voittaa lumipeitteen, joka siirtyi sulamisvetenä talon kellariin. Tutustuimme talovanhukseemme paremmin, tutkimme nurkkia, lämmitimme saunaa neljä tuntia saamatta sitä yli 40 asteiseksi, kävimme lähipuistossa hiekkalaatikolla, yövyimme ilmapatjalla satunnaisia öitä. Jokainen vierailu paljasti meille Paunolasta uusia piirteitä. Muuttoa lykättiin. Rakensimme varastosta löytyneistä tiilistä grillin ja järjestimme äitienpäivägrillailut ja nostimme kevään ensimmäiset perunat - äitienpäivänä. Jokin edellisvuoden sato. Ajoimme nurmikkoa, haimme postin ja kastelimme kasvimaata talteen kerätyllä sadevedellä. Ja illaksi palasimme vuokrakaksioon.

Tarve katsoa pinnan alle kasvoi ja avasimme vintin luukun. Luukku meni pian kiinni ja pakkasimme tavaramme ja palasimme vuokrakaksioomme. Unelma remontista ja kodista oli juuri kokenut kolauksen.

Avasimme luukun toukokuun lopussa vajaa vuosi sitten. Talon keskimmäinen kerros on lähes siinä kuosissa johon sen tuolloin jätimme. Aika pysähtyi. Me pysähdyimme. Otimme askeleen taaemmas ja ryhdyimme pohtimaan asiaa uudestaan. Kun rakennusmessuilla meiltä kysyttiin että ollaanko rakentamassa vai remontoimassa, ei osattu vastata oikein mitään, kun ei tiedetty kumpaa se olisi. Remontointia? Peruskorjausta? Atomeiksi purkamista? Mielenvikaisuutta?

Yhtäkkiä Paunola ei ollutkaan koti.  Siitä tuli kiinteistö, jolle pitää tehdä jotain.  Purkaa rankaansa asti ja rakentaa uudestaan, kaivaa kellarin seinät esiin ja eristää, tehdä salaojitukset uudestaan, selvittää onko hometta ja se pitäisikin ehkä tehdä ensimmäisenä, piikata 120 neliön matkalta betonia pois, koska kellari on liian matala asuinkäyttöön. Ja ne kellarin seinät, voiko ne säilyttää? Ja koska yläkerran sisäkatto on kostunut jossain vaiheessa, melko varmasti katon rakenteissa on korjattavaa. Savupiippua en uskalla edes mainita. Kahden insinöörin tekemien mittausten jälkeen totesimme, että kun savupiippu keski- ja yläkerroksessa menee samassa linjassa niin kellarissa se on savupiipun verran sivussa. 

Oli aika uusien suunnitelmien. Nyt meitä jo nimittäin vähän hirvitti. Ja kattoremonttiarvioijan sanat kaikuivat päässä yhä useammin.


Muutimme isompaan vuokra-asuntoon.


Korjauslista tuntui loputtomalta ja kun katsoimme mitä vanhasta talosta jäisi jäljelle, oli päätös lopulta helppo tehdä. Pura vanha, rakenna uusi. Ota vanhasta mukaan kaikkein rakkain ja anna muun mennä. Tehdään tästä prosessi. Opetellaan ensin tekemään uutta. Perehdytään ensin talon rakentamiseen, talotekniikkaan, sisäseinien levyttämiseen, materiaalivalintoihin, energiavaihtoehtoihin. Entisöidään huonekaluja, selvitetään mitä me kodilta tahdomme, viljellään kasvimaata ja kasvatetaan kirsikkatomaatteja, nostetaan äitienpäivänä edellisvuoden perunasatoa, vietetään iltapäiviä grillaillen oman pihan itse tehdyssä grillissä, rakennetaan patio pihan nurkasta löytyneistä laatoista. Paunolasta tuli elämäntyyli.

Nyt Paunola on elämää kahdessa osoitteessa. Toinen on koti, jossa eletään arki, tehdään töitä ja opintoja, paistetaan pizzaa pizzauunilla ja keitetään isoja kattilallisia hernekeittoa. Toinen on haave, jossa käydään luomassa lumet, hakemassa posti, selvittelemässä irtaimistoa - ja grillataan taas kevään tullen itse tehdyn grillin lämmössä.

Ensimmäisen pihassa hoputamme lasta kävelemään ripeämmin matkalla hoitoon. Jälkimmäisen pihassa seisomme ihmettelemässä, että mitäs sitten tehdään.

Aika näyttää.