Ystäväni joukkoisti kysymyksen "Miten lisäät arkipäivän onnellisuutta?" Päässäni lähti heti raksuttamaan. Mitä olen tehnyt tänään, mistä saan tänään onnenhiput, entä eilen, viime viikolla, edellisenä kesänä tai kaksi joulua sitten.
Tänään olen onnellinen, mutta aina näin ei ole ollut.
Noin kolme vuotta sitten olimme työporukan kanssa suunnittelemassa tulevaa vuotta. Koska meitä uusia oli paljon, tutustuimme myös toisiimme. Meidät jaettiin pareittain ja parille piti vastata erilaisiin kysymyksiin ja pari sitten kertoi muille vastaukset. Yksi kysymyksistä oli "Milloin olet onnellisimmillasi?" Vastasin, että silloin kun makoilemme miehen kanssa illalla vieretysten sängyssä ja pelaamme molemmat omilla puhelimillamme Angry Birdsiä.
Taivas miten tylsän kuuloista! Mutta parasta maailmassa! Se, että ehti pysähtyä puolison/tärkeän ihmisen kanssa tekemään jotain yhteistä, oli minusta maailman parasta ja silloin olin onnellisimmillani. Vertailimme tuloksia, autoimme toisiamme tiukoissa paikoissa. Pelasimme omia pelejämme, yhdessä. Samalla saattoi vaihtaa päivän kuulumiset ja ajatukset. Olin tuolloin onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni.
Mutta 2 vuotta sitten kaikki muuttui. Yhtäkkiä en enää tuntenutkaan itseäni onnelliseksi vaan olin lopen uupunut. Sinänsä se ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä sillä perheeseemme oli paria kuukautta aiemmin syntynyt ihana pieni tyttölapsi, joka välillä valvotti vanhempiaan. Pohjamudan saavutin ennen kuin lapsi oli täyttänyt edes puolta vuotta. Olimme kesäkuussa perheen kanssa Tukholman reissulla, jossa olin todella ärsyttävä bitch ainakin puolet ajasta. Heinäkuussa makasin viikon sohvalla koska mikään ei kiinnostanut. Ei koti, ei opinnot, ei mies, ei oma vapaa-aika, EI EDES AINA OMA LAPSI. Onni oli tuolloin miehen ymmärtäväinen ja joustava työnantaja.
Siitä alkoi hidas, eikä missään nimessä vakaa kipuaminen kohti tätä päivää. Alku oli melkoista tarpomista sillä kaikki asiat, joista yritin ottaa otteen, päätyivät lyömään lisää märkää rättiä kasvoille. Askel kerrallaan kuitenkin päästiin siihen pisteeseen jossa MINÄ olen nyt. Perhe kulkee elämässäni rinnalla, mutta minun onnellisuuteni tulee oman pääni sisältä.
Mutta mitä tämän 1,5 vuoden aikana tapahtui? Mikä oli niin merkityksellistä, että voin taas sanoa olevani onnellinen? Siihen ei sitten olekaan vain yhtä vastausta.
Disclaimer: Nämä ovat omia kokemuksiani eivätkä välttämättä toimi kaikilla tai ole universaaleja totuuksia.
Mutta mitä tämän 1,5 vuoden aikana tapahtui? Mikä oli niin merkityksellistä, että voin taas sanoa olevani onnellinen? Siihen ei sitten olekaan vain yhtä vastausta.
Disclaimer: Nämä ovat omia kokemuksiani eivätkä välttämättä toimi kaikilla tai ole universaaleja totuuksia.
KOTI
Muutos alkoi kodin seinien sisäpuolelta. Kotimme oli ajautunut kaaokseen, jonka siivoamisen aloitin joka päivä keittiön ovelta. Tavoitteena oli päästä olohuoneen perukoille päivän aikana, mutta en välillä päässyt edes ruokapöydän luokse asti. Tiskasin, tein ruoan, tiskasin taas. Siivosin pöytäpinnat, pyyhin hellan ja saatoin ensimmäisellä kerralla pestä uuninkin. Ehkä pesin lattian, ehkä en, koska kohta piti taas tiskata ruoanlaiton ja syömisen jäljiltä. En voi ymmärtää miten kolmehenkisessä perheessä kaksi aikuista ja 6 kk vanha lapsi voi tuottaa sellaisen määrän tiskiä. Aloin olla aika kypsä tiskaamiseen kunnes..
Pelastus löytyi isoveljen pihasta. Meille muutti astianpesukone. Tiskit koneeseen, painoin nappia, tiskit kaappiin. Koneen käydessä ehdin vaikka pestä lattian. Tai istua.
Pelastus löytyi isoveljen pihasta. Meille muutti astianpesukone. Tiskit koneeseen, painoin nappia, tiskit kaappiin. Koneen käydessä ehdin vaikka pestä lattian. Tai istua.
Seuraavan niskaotteen otimme kotimme tavaramäärästä. Aloitimme luopumisen. Vajaan kahden vuoden aikana olen luopunut sellaisesta määrästä tavaraa, etten edes tiennyt omistavani niin paljoa tavaraa. Samaa tahtia kun olen käynyt läpi tavaroitani, olen laittanut ajatuksiani elämästäni, itsestäni ja maailmasta ojennukseen päässä. Se on ollut äärimmäisen terapeuttista ja on edelleen, sillä luopuminen jatkuu edelleen.
Ehkä tärkein muutos kodin suhteen on ollut kuitenkin uusi koti. Nykyisessä kodissamme on tilaa meidän kaikkien olemiselle. Minun ompeluharrastukseni ei ole pois minun ja miehen nukkumismukavuudesta. Miehen tietokoneharrastus ei ole pois muun perheen televisionkatselusta. Keittiössä touhuaminen ei estä olohuoneessa päiväunien nukkumista. Ja lapsella on edelleen oma tila, oma huone, jossa saa levittää leikkinsä juuri niin kuin haluaa. Ja välillä sitten olohuoneenkin puolelle. Nyt kotona saa toteuttaa itseään ilman että muut häiriintyvät siitä. Mikä ihana asia!
MINÄ
Suurin muutos on tapahtunut minussa itsessäni. Omissa ajatuksissani, tunteissani, suhtautumisessani minuun itseeni liittyen. Siis...
Voiko onnellisuus loppujen lopuksi liittyä mihinkään muuhun niin paljoa kuin minäkuvaan? Sekä fyysiseen että henkiseen. Hieman yllättäen oma fyysinen minäkuvani on luultavasti parempi kuin mitä todellisuus on. En varmaan muuten olisi ostanut mustaa pitsistä (kokonaan vuoritettua) jumpsuittia itelleni kesäksi...Vaateostoksilla todellisuus yleensä iskee päin naamaa, mutta noin 80% ajasta viihdyn itseni kanssa. Toki käynnissä on jatkuva kamppailu kiloja vastaan, mutta en koe kilojen määrittelevän minua. Ihanaa huomata sekin.
Henkinen minäkuva onkin ehkä ollut sitten vähän enemmän rappiolla. Ja tähän liittyy oleellisesti se 100-lasissa ajattelu ja p*ska toimari. Seuraavaksi kerron maailmankaikkeuden paskimman motivointireplan:
Sinä osaat!
My ass. Puppua ja bullshittiä! EN OSAA!
MUTTA! (Men, aber, pero, bet, mas...)
Minä opin!
Minä olen sellainen epämukavuusalueelle astelija. Mä en pidä siitä ja silti teen sitä. En tajua tai osaa selittää. Outo olen. Nyt varsinkin viimeisen puolen vuoden aikana olen käynyt epämukavuusalueella vähän turhan usein, mutta aina olen ajatellut että no kyllä mä tän osaan. Yes, I can! Mutta kun en aina ole osannut. Ja sitten pitää masentua ja ahdistua ja homma jää jumittamaan ja sittenhän se kierre vasta onkin valmis, kun ei osaa ja ei saa aikaan.
Mutta nyt ajattelen toisin. Kun vastaan tulee uusia asia, josta en ymmärrä tuon taivaallista, niin totean mielessäni "Enköhän minä tämänkin opi." On nimittäin jonnin verran armollisempaa itselle. Ensinnäkin, se mahdollistaa - ainakin minulle - avun pyytämisen. Kun en kerran osaa, voin pyytää apua. Jos osaisin, miksi pyytäisin apua..you know...Toisekseen, se mahdollistaa epäonnistumisen. Ensimmäinen yritys ei ehkä mene putkeen. Tai toinenkaan. Ja lopulta, se auttaa jatkamaan epäonnistumisen jälkeen. "Enköhän minä tämänkin opi..."
LOPUKSI
Äitiyden unelmien karisemisesta lähtenyt lumipallo on tullut pisteeseen, jossa alkuperäisillä spekseillä mitattuna olen ehkä vielä huonompi äiti kuin aiemmin, mutta koen silti olevani parempi äiti kuin koskaan. Minulla on vähemmän tavoitteita kuin koskaan ja silti koen jatkuvasti saavuttavani enemmän kuin olen uskaltanut kuvitellakaan. Olen tyytyväisempi ja onnellisempi kuin pitkään aikaan, vaikka niin monta onnellisuuteen vaadittavaa unelmaa on vielä täyttämättä.
Siinä on sana, johon minun onnellisuuteni tällä hetkellä kulminoituu. Siihen, että ei tarvitse olla täydellinen. Ei tarvitse pystyä kaikkeen ja elämän ei tarvitse olla täydellistä. Suunnitelmat eivät ikinä toteudu sellaisinaan. Aikataulut eivät koskaan pidä. Aina jää jotain tekemättä. Mutta minä hymyilen joka päivä ainakin kerran. Ja sitten tulee ärrimurri ja sekin on ihan fine, koska kukaan ei jaksa hymyillä koko päivää, kaikkina vuoden päivinä.
Lisäksi onnen hippuja tuovat pienet arjen ilot kuten hieronta, hyvä pulla ja kahvi, pinaatti ja rucola salaatin joukossa, äkäilemätön aamulähtö, tallessa oleva bussikortti
MINÄ
Suurin muutos on tapahtunut minussa itsessäni. Omissa ajatuksissani, tunteissani, suhtautumisessani minuun itseeni liittyen. Siis...
Mitä minä olen minulle?
Tämä on ollut kaikkein vaikein tie. Tälle tielle jouduin lähtemään kun pullantuoksuiset kuvat kodinhengetäräidistä alkoivat karista ja murusista sai kasattua hädin tuskin kasassa pysyvän ihmisraunion. Muutos järjestöaktiivista ja opiskelijasta äidiksi oli henkisellä puolella valtava. Niin valtava, että välillä nykyäänkin sanon ensin olevani teekkari ja vasta sitten äiti. Miksi, kun äitiys on ainoa asia, jota olen varmaksi tiennyt tahtovani viimeiset 10 vuotta? Tämä on kysymys, johon olen vastannut itselleni nyt 1,5 vuoden ajan. Alan päästä jyvälle ja seuraavassa on eritelty muutamia ajatuksia siihen liittyen.
Aivan p*ska toimitusjohtaja
Hiljattain osallistuin työnantajan edustajana rekrytointiprosessiin, jossa etsittiin toimitusjohtajaa. Kysyimme hakijoilta mm. millaisia johtajia he ovat. He kertoivat antavansa alaisille tulostavoitteen ja suunnan, mutta antavansa alaistensa määritellä tavan päästä tavoitteeseen. Tästä tuli mieleeni, että millainen johtaja minä olen ollut itselleni? No todella huono!
Mitä hyvä johtaja olisi tehnyt muuttuneessa elämäntilanteessa?
Mitä hyvä johtaja olisi tehnyt muuttuneessa elämäntilanteessa?
- Hyvä johtaja olisi käskenyt minun olemaan äiti. Ei hyvä äiti, vaan Äiti.
- Hän olisi käskenyt minun tehdä kandintyön ja antanut sille aikarajan. Kandidaatintyö valmiiksi vanhempainvapaan loppuun mennessä.
- Hyvä johtaja olisi ehkä vielä kehoittanut kutsumaan vieraita kylään tai vierailemaan ystävien luona.
Mitä minä itseni johtajana tein?
- Ole hyvä äiti. Hyvä äiti ollaan siten, että.... (tähän useita, USEITA, erilaisia, mitattavissa olevia tapoja olla hyvä äiti)
- Tee kandidaatin työ vanhempainvapaan aikana. Ensimmäinen valmiin työn DL on kuitenkin 3 kk ennen vanhempainvapaan loppua, koska kuitenkin tulee jotain mutkia matkaan ja tarvitset lisää aikaa ja..
- Jos meinaat kutsua jonkun kylään niin siivoa eteisen kaapit, pese jääkaappi ja vessa katosta lattiaan sen lisäksi että puunaat koko kämpän.
Ja lopputuloksesta, siitä romahtaneesta äidistä, ovat yllättyneitä ______ ja ________.
Nyt olen parempi toimitusjohtaja itselleni. Edelleen opettelen sitä, mutta olen siinä parempi. Asetan tavoitteita ja se miten niihin päästään määrittyy matkan aikana. Itseasiassa myös se, miten niiden onnistumista arvioidaan, muodostuu matkan aikana. Toisaalta tavoitteita on tällä hetkellä asetettuna yksi. Vain yksi. Loput asiat ovat arkea ja rullailevat mukana, jos rullailevat.
Kalenteri, oiva orja! Vai miten se nyt meni?
Voippojat. Minä se olen maailman huonoin hallitsemaan omaa ajankäyttöäni, mutta olen järjettömän hyvä suunnittelemaan sitä. Tyhjä päivä pamahtaa saman tien täyteen kaikenmaailman tärkeää tekemistä ja illalla voi ylpeänä todeta, että no sain minä 40% asioista hoidettua. Illalla voidaan taas palata sinne toimitusjohtajan juttusille ja todeta miten huono on tullut oltua kun ei saanut tehtyä kaikkia ToDo-listan 28 tehtävää, joista ensimmäinen, Käy töissä, vei 8 tuntia päivästä.
Tai niinkuin tällä viikolla ollut vapaapäivä...Ensimmäinen vapaapäivä melkein kahteen viikkoon. Merkkasin kalenteriin, että minä ompelen. Ei mitään muuta. Arvaappa miten monta sekuntia ompelin... 0. Se on nolla. Sellainen pyöreä luku. Nokun kato oli vähän muuta tekemistä.
Mutta usko tai älä.
TÄMÄKIN ON OLLUT HUONOMMIN!
Vuosi sitten elämässä oli aika, jolloin en pystynyt työtilanteen takia suunnittelemaan elämääni yhtä päivää pidemmälle, mutta arki pyöri eteenpäin ja kalenteri täyttyi semmoisesta sillisalaatista, että oksat pois. Työt oli illalla ja päivällä piti opiskella. Parhaana viikkona näin lapsen kahtena aamuna kun vein sen hoitoon. Siis näin lasta arkipäivien aikana yhteensä noin 1,5 tuntia. Jännää, että lapsi vähän oireili... Viime syksynä tein parhaimmillani kolmeen paikkaan töitä, aloittelin dippatyön tekoa, yritin hoitaa luottamustehtäviäni sen minkä ehdin. Äiti oli vähän väsynyt taas, mutta kun täytyyhän ihmisen töissä käydä, että laskut saadaan maksettua.
Nyt on siis paremmin. Luonnollinen poistuma luottamustoimissa ja radikaalit toimenpiteet työrintamalla - eli siis irtisanoutuminen keikkatöistä ja tipahtaminen 1,5 kuukaudeksi täysin tyhjän päälle - toivat rauhan kalenteriin. Mahdollisuuden suunnitella tulevaa ja mahdollisuuden äkillisille muutoksille. Nyt ne ei automaattisesti kaada koko palettia. Kalenteri on edelleen kaaos, mutta ainakin se on jollain tavalla hallittavissa. Ja enää koskaan en aio joutua tilanteeseen, jossa lapsi joutuu tyytymään minuun 1,5 tuntia viikossa. Kiitos, mutta ei kiitos.
Juokse! Juokse lujempaa! Eikun...
Joko tulin maininneeksi, että olen 100-lasissa tai ei mitään -liikkuja? Joko treenaan kahvakuulalla otsasuoni pullistellen tai pidän kuulaa ovipainona. Joko juoksen puolimaratonia varten tai en edes bussiin. Lenkki ei ole mistään kotoisin jos se ei kestä 1,5 tuntia ja tapahdu viidesti viikossa. Portaiden käyttäminen hissin sijaan on ihme hippeilyä, kunnon porrasjuoksua sen olla pitää! NIIN. Erittäin tervettä suhtautumista.
Viimeksi vuonna 2011, kun treenasin puolimaratonille, kävin aamulla ennen töitä salilla ja iltapäivällä töiden jälkeen taas salilla juoksemassa juoksumatolla 4-6 kilsaa. Loppuun vedin maksimivauhtivetoja ja jalat tikkasi 10 kilsaa tunnissa-vauhtia. Tavallaan kaipaan sitä tunnetta, että minun kroppani pystyy siihen. Kroppa varmaan pystyisikin, mutta pää ei pysty. Tiedän, että jos nyt aloitan noin täysillä, olen tässä samassa tilanteessa jälleen kolmen vuoden päästä. Kiitos, mutta ei kiitos. Kohtuus on mun juttuni nyt. Portaisiin meinaan mennä kyllä kesällä, mutta ensin opettelen kävelemäään tuon neljä kerrosta hengästymättä...
Viime ja tällä viikolla olen lähtenyt uusille urille liikunnan suhteenkin. Viime viikolla tavoitteena oli ulkoilla. Kävimme lapsen kanssa puistossa ja samalla sain vähän käveltyä kun menimme pidemmän kautta. Tällä viikolla tavoitteena on kolme 45 minuutin kävelylenkkiä. Sellaista "kun nyt johonkin kävelee ja tulee takaisin"-tyyppistä kävelyä. Vaikka sitten vähän kauempana olevaan puistoon. Kunhan kävelee, käyttää jalkojaan. Juoksusta en uskalla edes haaveilla. Ehkä syksyllä?
Minäkuva
Voippojat. Minä se olen maailman huonoin hallitsemaan omaa ajankäyttöäni, mutta olen järjettömän hyvä suunnittelemaan sitä. Tyhjä päivä pamahtaa saman tien täyteen kaikenmaailman tärkeää tekemistä ja illalla voi ylpeänä todeta, että no sain minä 40% asioista hoidettua. Illalla voidaan taas palata sinne toimitusjohtajan juttusille ja todeta miten huono on tullut oltua kun ei saanut tehtyä kaikkia ToDo-listan 28 tehtävää, joista ensimmäinen, Käy töissä, vei 8 tuntia päivästä.
Tai niinkuin tällä viikolla ollut vapaapäivä...Ensimmäinen vapaapäivä melkein kahteen viikkoon. Merkkasin kalenteriin, että minä ompelen. Ei mitään muuta. Arvaappa miten monta sekuntia ompelin... 0. Se on nolla. Sellainen pyöreä luku. Nokun kato oli vähän muuta tekemistä.
Mutta usko tai älä.
TÄMÄKIN ON OLLUT HUONOMMIN!
Vuosi sitten elämässä oli aika, jolloin en pystynyt työtilanteen takia suunnittelemaan elämääni yhtä päivää pidemmälle, mutta arki pyöri eteenpäin ja kalenteri täyttyi semmoisesta sillisalaatista, että oksat pois. Työt oli illalla ja päivällä piti opiskella. Parhaana viikkona näin lapsen kahtena aamuna kun vein sen hoitoon. Siis näin lasta arkipäivien aikana yhteensä noin 1,5 tuntia. Jännää, että lapsi vähän oireili... Viime syksynä tein parhaimmillani kolmeen paikkaan töitä, aloittelin dippatyön tekoa, yritin hoitaa luottamustehtäviäni sen minkä ehdin. Äiti oli vähän väsynyt taas, mutta kun täytyyhän ihmisen töissä käydä, että laskut saadaan maksettua.
Nyt on siis paremmin. Luonnollinen poistuma luottamustoimissa ja radikaalit toimenpiteet työrintamalla - eli siis irtisanoutuminen keikkatöistä ja tipahtaminen 1,5 kuukaudeksi täysin tyhjän päälle - toivat rauhan kalenteriin. Mahdollisuuden suunnitella tulevaa ja mahdollisuuden äkillisille muutoksille. Nyt ne ei automaattisesti kaada koko palettia. Kalenteri on edelleen kaaos, mutta ainakin se on jollain tavalla hallittavissa. Ja enää koskaan en aio joutua tilanteeseen, jossa lapsi joutuu tyytymään minuun 1,5 tuntia viikossa. Kiitos, mutta ei kiitos.
Juokse! Juokse lujempaa! Eikun...
Joko tulin maininneeksi, että olen 100-lasissa tai ei mitään -liikkuja? Joko treenaan kahvakuulalla otsasuoni pullistellen tai pidän kuulaa ovipainona. Joko juoksen puolimaratonia varten tai en edes bussiin. Lenkki ei ole mistään kotoisin jos se ei kestä 1,5 tuntia ja tapahdu viidesti viikossa. Portaiden käyttäminen hissin sijaan on ihme hippeilyä, kunnon porrasjuoksua sen olla pitää! NIIN. Erittäin tervettä suhtautumista.
Viimeksi vuonna 2011, kun treenasin puolimaratonille, kävin aamulla ennen töitä salilla ja iltapäivällä töiden jälkeen taas salilla juoksemassa juoksumatolla 4-6 kilsaa. Loppuun vedin maksimivauhtivetoja ja jalat tikkasi 10 kilsaa tunnissa-vauhtia. Tavallaan kaipaan sitä tunnetta, että minun kroppani pystyy siihen. Kroppa varmaan pystyisikin, mutta pää ei pysty. Tiedän, että jos nyt aloitan noin täysillä, olen tässä samassa tilanteessa jälleen kolmen vuoden päästä. Kiitos, mutta ei kiitos. Kohtuus on mun juttuni nyt. Portaisiin meinaan mennä kyllä kesällä, mutta ensin opettelen kävelemäään tuon neljä kerrosta hengästymättä...
Viime ja tällä viikolla olen lähtenyt uusille urille liikunnan suhteenkin. Viime viikolla tavoitteena oli ulkoilla. Kävimme lapsen kanssa puistossa ja samalla sain vähän käveltyä kun menimme pidemmän kautta. Tällä viikolla tavoitteena on kolme 45 minuutin kävelylenkkiä. Sellaista "kun nyt johonkin kävelee ja tulee takaisin"-tyyppistä kävelyä. Vaikka sitten vähän kauempana olevaan puistoon. Kunhan kävelee, käyttää jalkojaan. Juoksusta en uskalla edes haaveilla. Ehkä syksyllä?
Minäkuva
Voiko onnellisuus loppujen lopuksi liittyä mihinkään muuhun niin paljoa kuin minäkuvaan? Sekä fyysiseen että henkiseen. Hieman yllättäen oma fyysinen minäkuvani on luultavasti parempi kuin mitä todellisuus on. En varmaan muuten olisi ostanut mustaa pitsistä (kokonaan vuoritettua) jumpsuittia itelleni kesäksi...Vaateostoksilla todellisuus yleensä iskee päin naamaa, mutta noin 80% ajasta viihdyn itseni kanssa. Toki käynnissä on jatkuva kamppailu kiloja vastaan, mutta en koe kilojen määrittelevän minua. Ihanaa huomata sekin.
Henkinen minäkuva onkin ehkä ollut sitten vähän enemmän rappiolla. Ja tähän liittyy oleellisesti se 100-lasissa ajattelu ja p*ska toimari. Seuraavaksi kerron maailmankaikkeuden paskimman motivointireplan:
Sinä osaat!
My ass. Puppua ja bullshittiä! EN OSAA!
MUTTA! (Men, aber, pero, bet, mas...)
Minä opin!
Minä olen sellainen epämukavuusalueelle astelija. Mä en pidä siitä ja silti teen sitä. En tajua tai osaa selittää. Outo olen. Nyt varsinkin viimeisen puolen vuoden aikana olen käynyt epämukavuusalueella vähän turhan usein, mutta aina olen ajatellut että no kyllä mä tän osaan. Yes, I can! Mutta kun en aina ole osannut. Ja sitten pitää masentua ja ahdistua ja homma jää jumittamaan ja sittenhän se kierre vasta onkin valmis, kun ei osaa ja ei saa aikaan.
Mutta nyt ajattelen toisin. Kun vastaan tulee uusia asia, josta en ymmärrä tuon taivaallista, niin totean mielessäni "Enköhän minä tämänkin opi." On nimittäin jonnin verran armollisempaa itselle. Ensinnäkin, se mahdollistaa - ainakin minulle - avun pyytämisen. Kun en kerran osaa, voin pyytää apua. Jos osaisin, miksi pyytäisin apua..you know...Toisekseen, se mahdollistaa epäonnistumisen. Ensimmäinen yritys ei ehkä mene putkeen. Tai toinenkaan. Ja lopulta, se auttaa jatkamaan epäonnistumisen jälkeen. "Enköhän minä tämänkin opi..."
LOPUKSI
Äitiyden unelmien karisemisesta lähtenyt lumipallo on tullut pisteeseen, jossa alkuperäisillä spekseillä mitattuna olen ehkä vielä huonompi äiti kuin aiemmin, mutta koen silti olevani parempi äiti kuin koskaan. Minulla on vähemmän tavoitteita kuin koskaan ja silti koen jatkuvasti saavuttavani enemmän kuin olen uskaltanut kuvitellakaan. Olen tyytyväisempi ja onnellisempi kuin pitkään aikaan, vaikka niin monta onnellisuuteen vaadittavaa unelmaa on vielä täyttämättä.
Täydellinen.
Siinä on sana, johon minun onnellisuuteni tällä hetkellä kulminoituu. Siihen, että ei tarvitse olla täydellinen. Ei tarvitse pystyä kaikkeen ja elämän ei tarvitse olla täydellistä. Suunnitelmat eivät ikinä toteudu sellaisinaan. Aikataulut eivät koskaan pidä. Aina jää jotain tekemättä. Mutta minä hymyilen joka päivä ainakin kerran. Ja sitten tulee ärrimurri ja sekin on ihan fine, koska kukaan ei jaksa hymyillä koko päivää, kaikkina vuoden päivinä.
Lisäksi onnen hippuja tuovat pienet arjen ilot kuten hieronta, hyvä pulla ja kahvi, pinaatti ja rucola salaatin joukossa, äkäilemätön aamulähtö, tallessa oleva bussikortti
ja tämä
Onnen hippuja
- Annamaija -
