Onnellisuutta etsimässä

Ystäväni joukkoisti kysymyksen "Miten lisäät arkipäivän onnellisuutta?" Päässäni lähti heti raksuttamaan. Mitä olen tehnyt tänään, mistä saan tänään onnenhiput, entä eilen, viime viikolla, edellisenä kesänä tai kaksi joulua sitten.  

Tänään olen onnellinen, mutta aina näin ei ole ollut. 

Noin kolme vuotta sitten olimme työporukan kanssa suunnittelemassa tulevaa vuotta. Koska meitä uusia oli paljon, tutustuimme myös toisiimme. Meidät jaettiin pareittain ja parille piti vastata erilaisiin kysymyksiin ja pari sitten kertoi muille vastaukset. Yksi kysymyksistä oli "Milloin olet onnellisimmillasi?" Vastasin, että silloin kun makoilemme miehen kanssa illalla vieretysten sängyssä ja pelaamme molemmat omilla puhelimillamme Angry Birdsiä. 

Taivas miten tylsän kuuloista! Mutta parasta maailmassa! Se, että ehti pysähtyä puolison/tärkeän ihmisen kanssa tekemään jotain yhteistä, oli minusta maailman parasta ja silloin olin onnellisimmillani. Vertailimme tuloksia, autoimme toisiamme tiukoissa paikoissa. Pelasimme omia pelejämme, yhdessä. Samalla saattoi vaihtaa päivän kuulumiset ja ajatukset. Olin tuolloin onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni. 

Mutta 2 vuotta sitten kaikki muuttui. Yhtäkkiä en enää tuntenutkaan itseäni onnelliseksi vaan olin lopen uupunut. Sinänsä se ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä sillä perheeseemme oli paria kuukautta aiemmin syntynyt ihana pieni tyttölapsi, joka välillä valvotti vanhempiaan. Pohjamudan saavutin ennen kuin lapsi oli täyttänyt edes puolta vuotta. Olimme kesäkuussa perheen kanssa Tukholman reissulla, jossa olin todella ärsyttävä bitch ainakin puolet ajasta. Heinäkuussa makasin viikon sohvalla koska mikään ei kiinnostanut. Ei koti, ei opinnot, ei mies, ei oma vapaa-aika, EI EDES AINA OMA LAPSI. Onni oli tuolloin miehen ymmärtäväinen ja joustava työnantaja. 

Siitä alkoi hidas, eikä missään nimessä vakaa kipuaminen kohti tätä päivää. Alku oli melkoista tarpomista sillä kaikki asiat, joista yritin ottaa otteen, päätyivät lyömään lisää märkää rättiä kasvoille. Askel kerrallaan kuitenkin päästiin siihen pisteeseen jossa MINÄ olen nyt. Perhe kulkee elämässäni rinnalla, mutta minun onnellisuuteni tulee oman pääni sisältä.

Mutta mitä tämän 1,5 vuoden aikana tapahtui? Mikä oli niin merkityksellistä, että voin taas sanoa olevani onnellinen? Siihen ei sitten olekaan vain yhtä vastausta.

Disclaimer: Nämä ovat omia kokemuksiani eivätkä välttämättä toimi kaikilla tai ole universaaleja totuuksia.

KOTI

Muutos alkoi kodin seinien sisäpuolelta. Kotimme oli ajautunut kaaokseen, jonka siivoamisen aloitin joka päivä keittiön ovelta. Tavoitteena oli päästä olohuoneen perukoille päivän aikana, mutta en välillä päässyt edes ruokapöydän luokse asti. Tiskasin, tein ruoan, tiskasin taas. Siivosin pöytäpinnat, pyyhin hellan ja saatoin ensimmäisellä kerralla pestä uuninkin. Ehkä pesin lattian, ehkä en, koska kohta piti taas tiskata ruoanlaiton ja syömisen jäljiltä. En voi ymmärtää miten kolmehenkisessä perheessä kaksi aikuista ja 6 kk vanha lapsi voi tuottaa sellaisen määrän tiskiä. Aloin olla aika kypsä tiskaamiseen kunnes..

Pelastus löytyi isoveljen pihasta. Meille muutti astianpesukone. Tiskit koneeseen, painoin nappia, tiskit kaappiin. Koneen käydessä ehdin vaikka pestä lattian. Tai istua. 

Seuraavan niskaotteen otimme kotimme tavaramäärästä. Aloitimme luopumisen. Vajaan kahden vuoden aikana olen luopunut sellaisesta määrästä tavaraa, etten edes tiennyt omistavani niin paljoa tavaraa. Samaa tahtia kun olen käynyt läpi tavaroitani, olen laittanut ajatuksiani elämästäni, itsestäni ja maailmasta ojennukseen päässä. Se on ollut äärimmäisen terapeuttista ja on edelleen, sillä luopuminen jatkuu edelleen. 

Ehkä tärkein muutos kodin suhteen on ollut kuitenkin uusi koti. Nykyisessä kodissamme on tilaa meidän kaikkien olemiselle. Minun ompeluharrastukseni ei ole pois minun ja miehen nukkumismukavuudesta. Miehen tietokoneharrastus ei ole pois muun perheen televisionkatselusta. Keittiössä touhuaminen ei estä olohuoneessa päiväunien nukkumista. Ja lapsella on edelleen oma tila, oma huone, jossa saa levittää leikkinsä juuri niin kuin haluaa. Ja välillä sitten olohuoneenkin puolelle. Nyt kotona saa toteuttaa itseään ilman että muut häiriintyvät siitä. Mikä ihana asia!


MINÄ

Suurin muutos on tapahtunut minussa itsessäni. Omissa ajatuksissani, tunteissani, suhtautumisessani minuun itseeni liittyen. Siis...

Mitä minä olen minulle?

Tämä on ollut kaikkein vaikein tie. Tälle tielle jouduin lähtemään kun pullantuoksuiset kuvat kodinhengetäräidistä alkoivat karista ja murusista sai kasattua hädin tuskin kasassa pysyvän ihmisraunion. Muutos järjestöaktiivista ja opiskelijasta äidiksi oli henkisellä puolella valtava. Niin valtava, että välillä nykyäänkin sanon ensin olevani teekkari ja vasta sitten äiti. Miksi, kun äitiys on ainoa asia, jota olen varmaksi tiennyt tahtovani viimeiset 10 vuotta? Tämä on kysymys, johon olen vastannut itselleni nyt 1,5 vuoden ajan. Alan päästä jyvälle ja seuraavassa on eritelty muutamia ajatuksia siihen liittyen. 

Aivan p*ska toimitusjohtaja

Hiljattain osallistuin työnantajan edustajana rekrytointiprosessiin, jossa etsittiin toimitusjohtajaa. Kysyimme hakijoilta mm. millaisia johtajia he ovat. He kertoivat antavansa alaisille tulostavoitteen ja suunnan, mutta antavansa alaistensa määritellä tavan päästä tavoitteeseen. Tästä tuli mieleeni, että millainen johtaja minä olen ollut itselleni? No todella huono!

Mitä hyvä johtaja olisi tehnyt muuttuneessa elämäntilanteessa? 

• Hyvä johtaja olisi käskenyt minun olemaan äiti. Ei hyvä äiti, vaan Äiti. 
• Hän olisi käskenyt minun tehdä kandintyön ja antanut sille aikarajan. Kandidaatintyö valmiiksi vanhempainvapaan loppuun mennessä. 
• Hyvä johtaja olisi ehkä vielä kehoittanut kutsumaan vieraita kylään tai vierailemaan ystävien luona. 

Mitä minä itseni johtajana tein? 

• Ole hyvä äiti. Hyvä äiti ollaan siten, että.... (tähän useita, USEITA, erilaisia, mitattavissa olevia tapoja olla hyvä äiti)
• Tee kandidaatin työ vanhempainvapaan aikana. Ensimmäinen valmiin työn DL on kuitenkin 3 kk ennen vanhempainvapaan loppua, koska kuitenkin tulee jotain mutkia matkaan ja tarvitset lisää aikaa ja..
• Jos meinaat kutsua jonkun kylään niin siivoa eteisen kaapit, pese jääkaappi ja vessa katosta lattiaan sen lisäksi että puunaat koko kämpän.

Ja lopputuloksesta, siitä romahtaneesta äidistä, ovat yllättyneitä ______ ja ________. 

Nyt olen parempi toimitusjohtaja itselleni. Edelleen opettelen sitä, mutta olen siinä parempi. Asetan tavoitteita ja se miten niihin päästään määrittyy matkan aikana. Itseasiassa myös se, miten niiden onnistumista arvioidaan, muodostuu matkan aikana. Toisaalta tavoitteita on tällä hetkellä asetettuna yksi. Vain yksi. Loput asiat ovat arkea ja rullailevat mukana, jos rullailevat.

Kalenteri, oiva orja! Vai miten se nyt meni?
Voippojat. Minä se olen maailman huonoin hallitsemaan omaa ajankäyttöäni, mutta olen järjettömän hyvä suunnittelemaan sitä. Tyhjä päivä pamahtaa saman tien täyteen kaikenmaailman tärkeää tekemistä ja illalla voi ylpeänä todeta, että no sain minä 40% asioista hoidettua. Illalla voidaan taas palata sinne toimitusjohtajan juttusille ja todeta miten huono on tullut oltua kun ei saanut tehtyä kaikkia ToDo-listan 28 tehtävää, joista ensimmäinen, Käy töissä, vei 8 tuntia päivästä.

Tai niinkuin tällä viikolla ollut vapaapäivä...Ensimmäinen vapaapäivä melkein kahteen viikkoon. Merkkasin kalenteriin, että minä ompelen. Ei mitään muuta. Arvaappa miten monta sekuntia ompelin... 0. Se on nolla. Sellainen pyöreä luku. Nokun kato oli vähän muuta tekemistä.

Mutta usko tai älä.

TÄMÄKIN ON OLLUT HUONOMMIN!

Vuosi sitten elämässä oli aika, jolloin en pystynyt työtilanteen takia suunnittelemaan elämääni yhtä päivää pidemmälle, mutta arki pyöri eteenpäin ja kalenteri täyttyi semmoisesta sillisalaatista, että oksat pois. Työt oli illalla ja päivällä piti opiskella. Parhaana viikkona näin lapsen kahtena aamuna kun vein sen hoitoon. Siis näin lasta arkipäivien aikana yhteensä noin 1,5 tuntia. Jännää, että lapsi vähän oireili... Viime syksynä tein parhaimmillani kolmeen paikkaan töitä, aloittelin dippatyön tekoa, yritin hoitaa luottamustehtäviäni sen minkä ehdin. Äiti oli vähän väsynyt taas, mutta kun täytyyhän ihmisen töissä käydä, että laskut saadaan maksettua.

Nyt on siis paremmin. Luonnollinen poistuma luottamustoimissa ja radikaalit toimenpiteet työrintamalla - eli siis irtisanoutuminen keikkatöistä ja tipahtaminen 1,5 kuukaudeksi täysin tyhjän päälle - toivat rauhan kalenteriin. Mahdollisuuden suunnitella tulevaa ja mahdollisuuden äkillisille muutoksille. Nyt ne ei automaattisesti kaada koko palettia. Kalenteri on edelleen kaaos, mutta ainakin se on jollain tavalla hallittavissa. Ja enää koskaan en aio joutua tilanteeseen, jossa lapsi joutuu tyytymään minuun 1,5 tuntia viikossa. Kiitos, mutta ei kiitos.


Juokse! Juokse lujempaa! Eikun...

Joko tulin maininneeksi, että olen 100-lasissa tai ei mitään -liikkuja? Joko treenaan kahvakuulalla otsasuoni pullistellen tai pidän kuulaa ovipainona. Joko juoksen puolimaratonia varten tai en edes bussiin. Lenkki ei ole mistään kotoisin jos se ei kestä 1,5 tuntia ja tapahdu viidesti viikossa. Portaiden käyttäminen hissin sijaan on ihme hippeilyä, kunnon porrasjuoksua sen olla pitää! NIIN. Erittäin tervettä suhtautumista.

Viimeksi vuonna 2011, kun treenasin puolimaratonille, kävin aamulla ennen töitä salilla ja iltapäivällä töiden jälkeen taas salilla juoksemassa juoksumatolla 4-6 kilsaa. Loppuun vedin maksimivauhtivetoja ja jalat tikkasi 10 kilsaa tunnissa-vauhtia. Tavallaan kaipaan sitä tunnetta, että minun kroppani pystyy siihen. Kroppa varmaan pystyisikin, mutta pää ei pysty. Tiedän, että jos nyt aloitan noin täysillä, olen tässä samassa tilanteessa jälleen kolmen vuoden päästä. Kiitos, mutta ei kiitos. Kohtuus on mun juttuni nyt. Portaisiin meinaan mennä kyllä kesällä, mutta ensin opettelen kävelemäään tuon neljä kerrosta hengästymättä...

Viime ja tällä viikolla olen lähtenyt uusille urille liikunnan suhteenkin. Viime viikolla tavoitteena oli ulkoilla. Kävimme lapsen kanssa puistossa ja samalla sain vähän käveltyä kun menimme pidemmän kautta. Tällä viikolla tavoitteena on kolme 45 minuutin kävelylenkkiä. Sellaista "kun nyt johonkin kävelee ja tulee takaisin"-tyyppistä kävelyä. Vaikka sitten vähän kauempana olevaan puistoon. Kunhan kävelee, käyttää jalkojaan. Juoksusta en uskalla edes haaveilla. Ehkä syksyllä?

Minäkuva

Voiko onnellisuus loppujen lopuksi liittyä mihinkään muuhun niin paljoa kuin minäkuvaan? Sekä fyysiseen että henkiseen. Hieman yllättäen oma fyysinen minäkuvani on luultavasti parempi kuin mitä todellisuus on. En varmaan muuten olisi ostanut mustaa pitsistä (kokonaan vuoritettua) jumpsuittia itelleni kesäksi...Vaateostoksilla todellisuus yleensä iskee päin naamaa, mutta noin 80% ajasta viihdyn itseni kanssa. Toki käynnissä on jatkuva kamppailu kiloja vastaan, mutta en koe kilojen määrittelevän minua. Ihanaa huomata sekin.

Henkinen minäkuva onkin ehkä ollut sitten vähän enemmän rappiolla. Ja tähän liittyy oleellisesti se 100-lasissa ajattelu ja p*ska toimari. Seuraavaksi kerron maailmankaikkeuden paskimman motivointireplan:

Sinä osaat!

My ass. Puppua ja bullshittiä! EN OSAA!

MUTTA! (Men, aber, pero, bet, mas...)

Minä opin!

Minä olen sellainen epämukavuusalueelle astelija. Mä en pidä siitä ja silti teen sitä. En tajua tai osaa selittää. Outo olen. Nyt varsinkin viimeisen puolen vuoden aikana olen käynyt epämukavuusalueella vähän turhan usein, mutta aina olen ajatellut että no kyllä mä tän osaan. Yes, I can! Mutta kun en aina ole osannut. Ja sitten pitää masentua ja ahdistua ja homma jää jumittamaan ja sittenhän se kierre vasta onkin valmis, kun ei osaa ja ei saa aikaan.

Mutta nyt ajattelen toisin. Kun vastaan tulee uusia asia, josta en ymmärrä tuon taivaallista, niin totean mielessäni "Enköhän minä tämänkin opi." On nimittäin jonnin verran armollisempaa itselle. Ensinnäkin, se mahdollistaa  - ainakin minulle - avun pyytämisen. Kun en kerran osaa, voin pyytää apua. Jos osaisin, miksi pyytäisin apua..you know...Toisekseen, se mahdollistaa epäonnistumisen. Ensimmäinen yritys ei ehkä mene putkeen. Tai toinenkaan. Ja lopulta, se auttaa jatkamaan epäonnistumisen jälkeen. "Enköhän minä tämänkin opi..."

LOPUKSI

Äitiyden unelmien karisemisesta lähtenyt lumipallo on tullut pisteeseen, jossa alkuperäisillä spekseillä mitattuna olen ehkä vielä huonompi äiti kuin aiemmin, mutta koen silti olevani parempi äiti kuin koskaan. Minulla on vähemmän tavoitteita kuin koskaan ja silti koen jatkuvasti saavuttavani enemmän kuin olen uskaltanut kuvitellakaan. Olen tyytyväisempi ja onnellisempi kuin pitkään aikaan, vaikka niin monta onnellisuuteen vaadittavaa unelmaa on vielä täyttämättä.

Täydellinen. 

Siinä on sana, johon minun onnellisuuteni tällä hetkellä kulminoituu. Siihen, että ei tarvitse olla täydellinen. Ei tarvitse pystyä kaikkeen ja elämän ei tarvitse olla täydellistä. Suunnitelmat eivät ikinä toteudu sellaisinaan. Aikataulut eivät koskaan pidä. Aina jää jotain tekemättä. Mutta minä hymyilen joka päivä ainakin kerran. Ja sitten tulee ärrimurri ja sekin on ihan fine, koska kukaan ei jaksa hymyillä koko päivää, kaikkina vuoden päivinä.

Lisäksi onnen hippuja tuovat pienet arjen ilot kuten hieronta, hyvä pulla ja kahvi, pinaatti ja rucola salaatin joukossa, äkäilemätön aamulähtö, tallessa oleva bussikortti

ja tämä 

Onnen hippuja

 - Annamaija - 

Lonely Planet ja muut matkaajan ystävät

  

Perheemme matkustaa ystävien luo Yhdysvaltoihin syyskuussa. Luvassa on 15 päivää urbaania reppureissaamista. Matkaohjelma on suunnilleen seuraava:

Lento Helsingistä New Yorkiin, jossa vietämme 5 päivää.

Sitten aloitamme siirtymisen kohti Atlantaa - Greyhoundilla, millä muullakaan muka! Aiomme ajoittaa matkan siten, että nukumme yön bussissa, pysähdymme matkalla johonkin kaupunkiin päiväksi ja nukumme taas yön bussissa.

Saavumme Atlantaan luultavasti väsyneinä, päivärytmin kadottaneina ja kiukkuisen 2,5-vuotiaan kanssa.

Kahden viikon reissun jälkeen aloitamme kotimatkan, joka piipahtaa Kanadassa ja kestää puoli ikuisuutta (no oikeasti vain vähän päälle 20 tuntia). Budjettimatkaamisen ilot <3

Mä voisin tässä välissä hehkuttaa että odotan tätä matkaa enemmän kuin valmistumista! Valmistun (toivottavasti ja saan siitä todistuksen pari päivää ennen matkalle lähtöä) dippainssiksi elokuussa ja tämä on minun valmistujaismatka, meidän häämatka ja minun 30-v matka ja mikä parasta nähdään ystävät livenä pitkästä aikaa. Kauheesti synergiaetuja!

Reissusuunnitelma on itsessään timanttinen vaikka se kuulostaakin osittain henkiseltä itsemu....juu nou. Itsensä kiusaamiselta. Mutta pieniä haasteita siinä silti on.

Ensimmäisen hankinnan reissua varten tein jo ennen lentolippujen ostamista, kun ostin meille Manducan kantorepun. Vauva-aikanahan tuommoinen reppu ei olisi missään nimessä ollut kätevä, mutta me pärjäsimme silloin liinoilla. Voi pojat sitä Tukholman reissua. Voi kun olisi ollut Manduca. Nyt löysin kuitenkin kauniin repun FB:n kirppikseltä ja ostin kun suht edullisesti sain. Tai ainakin halvemmalla kuin kaupasta. Ja siinä on sitä paitsi erikoiskuosi eikä sitä enää saa mistään. Ainakaan halvemmalla tai ainakin se maksaa enemmän kuin normaali kuosi. Ja onhan se sitä paitsi kätevä!

Siellä se Ipana keikkuu oikein hienosti. Erityismaininnan ansaitsen siitä, että onnistuin laittamaan lapsen reppuun ja repun selkään ihan yksin. Selkeästi toimiva peli!

Kuva lainattu täältä.

Tuon NYC-Atlanta välillä tapahtuvan bussimatkan takia tavoitteena on päästä lähtemään reissuun mahdollisimman vähän tavaramäärän kanssa. Joka taas tarkoittaa, että meidän tilasyöppö-Emmaljungat ei lähde mukaan. Toisaalta kun on tuo mandu niin emme ehkä tarvitsekaan vaunuja niin kovin. However! JOSKUS on kiva, että saa vaan tuuppailla lasta rattaissa eikä tarvitse kantaa ketään tai mitään.

Joten! Sen sijaan että olisin perehtynyt New Yorkin Must-see -juttuihin, ravintoloihin, hotelleihin, mahdollisuuksiin käydä Bostonissa, Raleighin (se pit-stop-kaupunki) tarjontaan tai Atlantan hotelleihin niin ryhdyin rakkaan ystävämme googlen avulla selvittämään onko New Yorkissa mahdollista vuokrata rattaita jollain kohtuullisella kustannuksella. Ja arvaappa mitä!?! KYLLÄ ON!

Vastaus ei tosin yllättänyt minua lainkaan, mutta hinta sen sijaan yllätti. Yhden käden sulkumekanismi-joggerrattaat saa käyttöönsä 10 dollarin päivävuokralla. No jopas! Se ei siis ole edes kamalan kallista. Tai kohtuuttoman hintaista. Pakkohan se oli sitten selvittää että onko moinen tässä omilla huudeilla mahdollista ja näyttäisi se olevan mahdollista täällä koto-Suomessakin. Ei hullumpaa :)

Toinen tavaramäärää vähentävä ajatus oli lähteä matkaan siten, että meidän kaikkien kolmen tavarat mahtuvat rinkkaan ja reppuun. Tai enintään kahteen rinkkaan. Tosin kahta rinkkaa on vaikea kantaa jos kantaa lasta. Paitsi ehkä jos kantaa lasta etupuolella...No joka tapauksessa. Lapselle on kuitenkin kotiutunut jo Trunkin matkalaukku minun työni kautta, joten se nyt täytyy ainakin ottaa mukaan reissuun vaikka Mies onkin sitä mieltä, että se on liian iso. 

Aika söpis, eikö?

Trunki Trixie, Ipanan matkalaukku. Kuva lainattu täältä.

Näppäräkin tuo on, sillä lapsi voi istua laukun päällä JA lasta voi vaikka vetää perässään laukulla. Siis silloin, kun lapsi istuu siinä päällä. Väittäisin, että kätevä ominaisuus lentokenttäolosuhteissa. Ei tosin ehkä kuitenkaan vaikkapa Keskuspuistossa :P Ja hei, mukana tuli itsetaiteltava matkadokumenttitasku. Kuinka hieno idea se on?!

Mutta näin pitkälle ollaan siis päästy matkan suunnittelussa. On liput ja niiden ostaminen oli aika urakka. On karkea matkasuunnitelma. On kantoreppu ja lapselle matkalaukku. Omasta takaa löytyy myös kaksi rinkkaa joten sitten ei muuta kuin hotelleja ja aamiaispaikkoja tutkimaan! Lonely Planetiin ei olla ehditty vielä koskeakaan, mutta kavereilta ollaan saatu paljonpaljon hyviä vinkkejä, että mitä oppaita kannattaa tutkia reissua varten. Exciting!

Ihana päästä ihan pian tapaamaan ystäviä! Enää puoli vuotta lähtöön :)

-Annamaija

Lentävä lautanen ja keittiön mustat aarteet

Tässä ensimmäinen teksti jossa esitellään tavaroita, joiden ei ikinä tarvitse joutua pois meidän luota. Ja joita ilman en aio elää enää koskaan. Nämä ovat aarteita - uusia ja vanhoja. 

Ensimmäinen aarre on Lentävä Lautanen. 

Tarina Lentävän Lautasen takana onkin vähän hauska ja ehkä vähän haikeakin. Aiemmin minulla oli nimittäin Hackmannin valurautapata pitkäaikaislainassa isoveljen perheeltä. Jossain vaiheessa iski paniikki:

 Entäs jos ne haluaa tämän takaisin!

Eräänä viime kevään päivänä olimme perkaamassa tavaroita talolla ja minä otin hommakseni käydä läpi keittiön kaapit. Tyhjensin, lajittelin, tutkin, ihmettelin, googlailin  ja pakkasin kaapeista mitä kummallisempia romppeita. Erään kaapin perällä näin sitten valurautapadan. Jännityksensekaisin tuntein otin padan sieltä pois. Missähän kunnossa se mahtaa olla?

Huoli pois! Pata oli suhteellisen hyvässä kunnossa. Käänsin padan ympäri ja meinasin lentää pyllylleni tai olisin lentänyt ellen olisi istunut lattialla. Pohjassa oli Wärtsilän leima. Koneteekkari sisälläni oli hämillään. Siis hetkinen, se sama Wärtsilä joka tekee myös niitä potkureita ja muita jänniä juttuja? Ja ei muuta kun google esiin puhelimesta. Opin siinä samalla, että Wärtsilä ei ole ainoa suomalainen konepaja, joka on harrastanut oheistöinä vai varsinaisina töinä? valurautapatojen ja pannujen tehtailua. 

Toin padan kotiin vasta syksyllä ja hinkkasin sen patapatalla puhtaaksi män koko paketti sinistä... ja rasvapoltin sen Muurikan silavalla. Ny on hyvä! Eilen pata pääsi ensimmäistä kertaa tositoimiin kun iskin sinne karjalanpaistit tulille. Nam, tuli hyvää! Tänään mies ilmeisesti innostui padasta, joka oli keittiön pöydällä ja huomenna meillä nautitaan miehen tekemää pataleipää! 

Mmmmmm. Karjalanpaistia.
En itseasiassa tiedä millä reseptillä mies leipää vääntää, mutta Maistuis varmaan sullekin -blogissa on kuulemma hyväksi havaittu resepti, jonka voi valmistaa myös speltistä!

Keittiön toinen musta aarre on itseasiassa pariskunta. Niitä on kaksi samankokoista ja mallista, mutta silti ovat eriparia.



Toisen, vasemmanpuoleisen, pohjassa lukee Made in France, ranskatar! Mutta tuon toisen merkistä ei ole kyllä haisuakaan. Osaatko kertoa kenen leima se on? Ai siis mitä nää on?

Ne on valurautapaistinpannuja! Olisko halkaisija suunnilleen 20 senttiä ja molemmissa on kaatonokat molemmilla puolilla pannua. Myös he ovat saaneet patapata-silava käsittelyn ja seuraavaksi pitäisi keksiä mitä näissä valmistetaan. Ne on mun aarteita, en tohdi käyttää niitä! Ja ne löytyi sieltä samasta kaapista kuin meidän Lentävä Lautanenkin. Ilmeisesti näissä on hyvä tehdä keskimäärin mitä tahansa.

Mun kolmas musta aarre keittiössä on seuraavassa kuvassa vasemmalla näkyvä uunivuoka. Kaiken painavan valurautavälineistön rinnalle on hyvä saada näppäriä arkituotteita. Niin kuin vaikka muovinen uunivuoka! Love it! Ei pöllömpi keksintö Tupperwarelta. Parasta siinä on se, että 3 minuuttia uunista nostamisen jälkeen se on jo jäähtynyt sen verran, että sitä tohtii nostaa ilman patalappuja. Unelmatuote lapsiperheessä.

Tässä oli vasta osa, mutta nää on mun tän hetken suurimmat rakkaudet keittiönkaapeissa.



-Annamaija

Raivaa tavaravuori, raivaat mieltä

Meidän kerrostalokolmion olohuoneessa on pahvilaatikkopino. Naureskellen laitoimme sen siihen muuton jälkeen ja totesimme 

"Annetaan näiden olla tässä kunnes ehditään kirpputorille niiden kanssa."

Niin. Pino on edelleen ihan tismalleen samassa paikassa. Vaikka meidän eduksi täytyy kyllä lukea se, että tavarat tuossa pinossa ovat vaihtuneet tämän 3 kuukauden aikana kohtuullisen hyvin. Siis, olemme myyneet tavaraa pois ja löytäneet kaapeista lisää luopumisen arvoista tavaraa. 

Tavaraomaisuuden raivaaminen ei olekaan ollut ihan yksinkertainen juttu. Kun samaan aikaan käy kamppailua omasta elintilasta ja jokin tavaran tunnearvosta, ollaan aika eri asteikoilla ja valintaa on yllättävän vaikea tehdä. Jossain vaiheessa jouduin toteamaan, että on mahdoton pitää kaikista menneistä elämänvaiheista fyysistä muistokappaletta ja samaan aikaan kerryttää muistoja nykyhetkestä ja sitoa niitä esineisiin. Nykyhetki alkoi jäädä jalkoihin. 

Jotta en unohtaisi menneitä, otin asiakseni käydä kaikki tavarat tarkkaan läpi. Jokaisen esineen, paperilapun ja vaatteen no en ehkä kaikkien vaatteiden kohdalla pysähdyin miettimään mikä tuo esine on, mitä se minulle merkitsee tällä hetkellä ja pystynkö kuljettamaan tuota merkitystä mukanani ilman esinettä. Yksi kerrallaan luovuin yli 10 vuotta vanhoista lukiokirjoista jotka pitivät majaansa itseasiassa äitini luona. Saman kohtalon kokivat korkokengät, joilla oli vaikea kävellä, mutta joihin niin palavasti kaupassa rakastuin. Kävelin niillä kerran kauppaan ja sen jälkeen ne olivat koristeena hyllyssä. Hyvät nahkakengät ansaitsevat parempaa!

Edes kotimme astiasto ei säästynyt. Kun avasimme muuttolaatikoita uudessa kodissa totesimme, että astiasto on tullut aikansa päähän. Se oli yhtenäinen ja eriparinen. Siinä oli 6 leipälautasta, 6 pienempää leipälautasta, 4 keittolautasta, yli 20 puurokulhoa, 12 mukia, 12 ruokalautasta ja 8 suurempaa ruokalautasta. Astioita oli kolmessa värissä ja mitään väriä ei ollut järkevää kokonaisuutta. Olisimme siis tarvinneet astioita lisää JA vähemmän.Valitsimme yhden väreistä jäämään kotiimme - Sen, jota oli kaikkein vähiten. Kun astioita on lähtenyt vähitellen uusiin koteihin, me olemme samaa tahtia hankkineet uusia osia uuteen astiastoon. Tämä on nyt meidän perheen astiasto, jonka ympärille luomme tulevaisuuden muistot. 

Muistatko?

"Ota vanhasta mukaan kaikkein rakkain ja anna muun mennä."

Tämä on vasta toinen kirjoitukseni ja jo nyt toistan itseäni :D

Oman haasteensa luopumisprojektiin tuo luonnollisesti Taloraasun sisällä olevat esineet. Kun kelit lämpenevät, on odotettavissa kirpputoripinon akuuttia kasvua. Keväällä aiomme mennä Taloraasulle ja tyhjentää sieltä kaiken. Lajitella kaiken. Säästää jotain ja antaa muun mennä. Vähän jo tätä aloitimme yhdessä Miehen kanssa ja olemme ilahduttavalla tavalla samalla aaltopituudella säästettävissä tavaroissa.  

Mutta tässä tavaravuoren raivaamisessa on ollut yksi valtavan hyvä asia. Sitä mukaa kun tavaran määrä vähenee ja hyllyt menevät ojennukseen, menee myös mieli ojennukseen. Kun luovut siitä viisi vuotta kaapissa tavoitetakkina olleesta juoksutakista, luovut samalla kaikista niistä epäonnistuineista yrityksistä mahtua siihen takkiin. Kun päättää laittaa 10 vuotta palvelleen silitysraudan eteenpäin ja ottaa käyttöön uuden paremman, siirtyy vaatteet yhtäkkiä silitettyinä vaatehuoneeseen - hyllyille, joilla on tilaa jokaiselle vaatteelle. Kun kaikille tavaroille on oma paikka, ei tarvitse miettiä, mihin mehukannun saisi mahtumaan syntymäpäiväkestien jälkeen. Sen sijaan kun katsoo olohuoneen vitriinin tyhjää koloa, pysähtyy miettimään

"Jaaniin, voitaisiin tehdä tänään ruoan kaveriksi punaherukkamehua, kun kannukin on keittiön kuivauskaapissa."

Pitkä meidän matka on vielä. Edelleen meillä asuu epämääräisiä laatikoita, joissa on epämääräisiä asioita. Mutta huomenna minulla on yksi kakkuvuoka vähemmän :) Pärjännen jatkossa erinomaisesti kolmella kuivakakkuvuokalla ja kolmella täytekakkuvuokalla.

Suosittelen raivaamista kaikille! Se on aluksi vaikeaa, mutta helpottuu nopeasti. Helpointa on aloittaa huolellisesti valitsemalla kuukauden jokaisena päivänä yksi poislaitettava tavara. Ota kannellinen laatikko, johon laitat tavarat ja kun kuukausi tulee päätökseen, yritä muistaa mitä laatikossa on. Jos et muista, kanna laatikko lähimpään kierrätyskeskukseen tai kirpputorille. Jos jokin esine jää kaivelemaan, mieti uudestaan sen kohdalla. Haastan sinut raivaamaan tavaravuorta 15.2.-15.3. kanssani!

-Annamaija

 p.s. Ennen raivausta ajattelin kertoa teille esineistä, jotka eivät kuuna päivänä joudu kotimme raivauksen kohteeksi. Siitä ehkä jo ensi kerralla!

Paunola

Aloitetaanpa aivan alusta. 

Minä ja mieheni tapasimme pian neljä vuotta sitten. Liekki leimahti samoin tein ja tässä ollaan - 2-vuotiaan tyttären vanhemmat, aviopari, opiskelija"nuoret" valmistumisen viime metreillä. 

Tyttären syntymän aikaan keskusteluissamme alkoi vilistä yhä useammin oma koti. Sellainen, joka ollaan pankin  rahalla ostettu. Ehkä se ensin voisi olla kerrostaloasunto kaupungista ja sitten hieman myöhemmin omakotitalo maalta. Sellainen talo, jolla on sielua, historiaa ja joka kaipaa suurtapientä remonttia. Projekti. Pihaan kotieläimiä, ehkä kanoja ja lampaita. Talon pihassa voisi olla vaikka riihi, jossa voisi pitää B&B-majoitusta kesäisin. Oma kasvimaa takaamaan omavaraisuutta ainakin kesä- ja syyskuukausina. Kaupungin vauhti jäi ajatuksissa kauemmas ja rauhallinen elämä maalla tuli lähemmäs. Aikajanaksi sovittiin viisi vuotta. Viiden vuoden päästä me asumme maalla ja meillä on oma kasvimaa. 

Kasvimaata odotellessa hankimme itsellemme vuokrapalstan kaupungilta. Opettelimme tekemään itse ja nautimme sadosta. Sovimme miehen enon kanssa, että seuraavana kesänä pitäisimme palstaamme hänen pihassaan ja hän voisi tyttäremme kanssa kasvattaa kirsikkatomaatteja kasvihuoneessa. Se olisi mukava siksikin, että tyttäremme saisi viettää enemmän aikaa isoenon kanssa. 

Mutta parhaatkaan suunnitelmat eivät aina toteudu. 

Vajaa vuosi sitten elämäämme astui Paunola. Hän on elämää ja muutoksia nähnyt talovanhus, joskin vasta noin 57 vuotias. Jos on itse elänyt vasta 30 vuotta, voiko oikeastaan ymmärtää täysin 57-vuotiaan sielunelämää? Pitääkö ensin koittaa kuoria kaikki kerrokset esiin ja koittaa siitten ymmärtää, mistä on kyse? Löytyykö pinnan alta jotain vieläkin arvokkaampaa vai onko vuodet vieneet jo parhaan terän?

Viime maaliskuussa olen kirjoittanut itselleni muistiin seuraavaa:

"Paunola on meille aivan uusi. Uusi koti. Uusi asuinalue. Uusi, erilainen elämä. Vaikka kaikki on vielä aivan auki ja suunnitelmat muuttuu joka päivä, ei tämä uusi pelota lainkaan."

Katselin tuolloin talon keittiön ikkunasta tontin nurkkaan jossa tiesin perunapellon jossain lumikinosten alla olevan. Tuolla me siis ensi kesänä viljellään, niin kuin meidän pitikin. Vain yksi on joukosta poissa. Istuimme vuokrakaksiomme sohvalla ja väänsimme talon pohjapiirustuksia kuntoon, jotta pystyisimme päättämään remontoidaanko ennen muuttoa vai muuton jälkeen pikkuhiljaa ja ennen kaikkea että pystyisimme selvittämään mitä se maksaa. Pyörittelimme päätämme, että meidän piti olla tässä tilanteessa vasta 4 vuoden päästä. Samaan aikaan tunsimme aivan valtavaa kiitollisuutta siitä luottamuksesta ja kunniasta, joka meille oli suotu. Saamme  jatkaa talovanhuksen kumppaneina. Suunnittelimme muuttoa ja vuokrakaksion irtisanomista kevään päätteeksi. Kattoremonttifirman mies tuli tekemään pikaisen arvion kattoremontista ja sanoi: 

"Olen ehkä huono myyntimies, kun näin sanon, mutta onko teillä käynyt mielessä että tilaisitte tontille Catepillarin." 

Vakuutimme että sekin vaihtoehto oli mietitty ja olimme päättäneet remontoida.  

Piirustukset tulivat valmiiksi ja niin tuli kevätkin. 

Kevät toi tullessaan valoa ja lämpöä. Räystäät tippuivat - lähes kirjaimellisesti. Läheinen luonto alkoi voittaa lumipeitteen, joka siirtyi sulamisvetenä talon kellariin. Tutustuimme talovanhukseemme paremmin, tutkimme nurkkia, lämmitimme saunaa neljä tuntia saamatta sitä yli 40 asteiseksi, kävimme lähipuistossa hiekkalaatikolla, yövyimme ilmapatjalla satunnaisia öitä. Jokainen vierailu paljasti meille Paunolasta uusia piirteitä. Muuttoa lykättiin. Rakensimme varastosta löytyneistä tiilistä grillin ja järjestimme äitienpäivägrillailut ja nostimme kevään ensimmäiset perunat - äitienpäivänä. Jokin edellisvuoden sato. Ajoimme nurmikkoa, haimme postin ja kastelimme kasvimaata talteen kerätyllä sadevedellä. Ja illaksi palasimme vuokrakaksioon.

Tarve katsoa pinnan alle kasvoi ja avasimme vintin luukun. Luukku meni pian kiinni ja pakkasimme tavaramme ja palasimme vuokrakaksioomme. Unelma remontista ja kodista oli juuri kokenut kolauksen.

Avasimme luukun toukokuun lopussa vajaa vuosi sitten. Talon keskimmäinen kerros on lähes siinä kuosissa johon sen tuolloin jätimme. Aika pysähtyi. Me pysähdyimme. Otimme askeleen taaemmas ja ryhdyimme pohtimaan asiaa uudestaan. Kun rakennusmessuilla meiltä kysyttiin että ollaanko rakentamassa vai remontoimassa, ei osattu vastata oikein mitään, kun ei tiedetty kumpaa se olisi. Remontointia? Peruskorjausta? Atomeiksi purkamista? Mielenvikaisuutta?

Yhtäkkiä Paunola ei ollutkaan koti.  Siitä tuli kiinteistö, jolle pitää tehdä jotain.  Purkaa rankaansa asti ja rakentaa uudestaan, kaivaa kellarin seinät esiin ja eristää, tehdä salaojitukset uudestaan, selvittää onko hometta ja se pitäisikin ehkä tehdä ensimmäisenä, piikata 120 neliön matkalta betonia pois, koska kellari on liian matala asuinkäyttöön. Ja ne kellarin seinät, voiko ne säilyttää? Ja koska yläkerran sisäkatto on kostunut jossain vaiheessa, melko varmasti katon rakenteissa on korjattavaa. Savupiippua en uskalla edes mainita. Kahden insinöörin tekemien mittausten jälkeen totesimme, että kun savupiippu keski- ja yläkerroksessa menee samassa linjassa niin kellarissa se on savupiipun verran sivussa. 

Oli aika uusien suunnitelmien. Nyt meitä jo nimittäin vähän hirvitti. Ja kattoremonttiarvioijan sanat kaikuivat päässä yhä useammin.


Muutimme isompaan vuokra-asuntoon.


Korjauslista tuntui loputtomalta ja kun katsoimme mitä vanhasta talosta jäisi jäljelle, oli päätös lopulta helppo tehdä. Pura vanha, rakenna uusi. Ota vanhasta mukaan kaikkein rakkain ja anna muun mennä. Tehdään tästä prosessi. Opetellaan ensin tekemään uutta. Perehdytään ensin talon rakentamiseen, talotekniikkaan, sisäseinien levyttämiseen, materiaalivalintoihin, energiavaihtoehtoihin. Entisöidään huonekaluja, selvitetään mitä me kodilta tahdomme, viljellään kasvimaata ja kasvatetaan kirsikkatomaatteja, nostetaan äitienpäivänä edellisvuoden perunasatoa, vietetään iltapäiviä grillaillen oman pihan itse tehdyssä grillissä, rakennetaan patio pihan nurkasta löytyneistä laatoista. Paunolasta tuli elämäntyyli.

Nyt Paunola on elämää kahdessa osoitteessa. Toinen on koti, jossa eletään arki, tehdään töitä ja opintoja, paistetaan pizzaa pizzauunilla ja keitetään isoja kattilallisia hernekeittoa. Toinen on haave, jossa käydään luomassa lumet, hakemassa posti, selvittelemässä irtaimistoa - ja grillataan taas kevään tullen itse tehdyn grillin lämmössä.

Ensimmäisen pihassa hoputamme lasta kävelemään ripeämmin matkalla hoitoon. Jälkimmäisen pihassa seisomme ihmettelemässä, että mitäs sitten tehdään.

Aika näyttää.