Lentävä lautanen ja keittiön mustat aarteet

Tässä ensimmäinen teksti jossa esitellään tavaroita, joiden ei ikinä tarvitse joutua pois meidän luota. Ja joita ilman en aio elää enää koskaan. Nämä ovat aarteita - uusia ja vanhoja. 

Ensimmäinen aarre on Lentävä Lautanen. 

Tarina Lentävän Lautasen takana onkin vähän hauska ja ehkä vähän haikeakin. Aiemmin minulla oli nimittäin Hackmannin valurautapata pitkäaikaislainassa isoveljen perheeltä. Jossain vaiheessa iski paniikki:

 Entäs jos ne haluaa tämän takaisin!

Eräänä viime kevään päivänä olimme perkaamassa tavaroita talolla ja minä otin hommakseni käydä läpi keittiön kaapit. Tyhjensin, lajittelin, tutkin, ihmettelin, googlailin  ja pakkasin kaapeista mitä kummallisempia romppeita. Erään kaapin perällä näin sitten valurautapadan. Jännityksensekaisin tuntein otin padan sieltä pois. Missähän kunnossa se mahtaa olla?

Huoli pois! Pata oli suhteellisen hyvässä kunnossa. Käänsin padan ympäri ja meinasin lentää pyllylleni tai olisin lentänyt ellen olisi istunut lattialla. Pohjassa oli Wärtsilän leima. Koneteekkari sisälläni oli hämillään. Siis hetkinen, se sama Wärtsilä joka tekee myös niitä potkureita ja muita jänniä juttuja? Ja ei muuta kun google esiin puhelimesta. Opin siinä samalla, että Wärtsilä ei ole ainoa suomalainen konepaja, joka on harrastanut oheistöinä vai varsinaisina töinä? valurautapatojen ja pannujen tehtailua. 

Toin padan kotiin vasta syksyllä ja hinkkasin sen patapatalla puhtaaksi män koko paketti sinistä... ja rasvapoltin sen Muurikan silavalla. Ny on hyvä! Eilen pata pääsi ensimmäistä kertaa tositoimiin kun iskin sinne karjalanpaistit tulille. Nam, tuli hyvää! Tänään mies ilmeisesti innostui padasta, joka oli keittiön pöydällä ja huomenna meillä nautitaan miehen tekemää pataleipää! 

Mmmmmm. Karjalanpaistia.
En itseasiassa tiedä millä reseptillä mies leipää vääntää, mutta Maistuis varmaan sullekin -blogissa on kuulemma hyväksi havaittu resepti, jonka voi valmistaa myös speltistä!

Keittiön toinen musta aarre on itseasiassa pariskunta. Niitä on kaksi samankokoista ja mallista, mutta silti ovat eriparia.



Toisen, vasemmanpuoleisen, pohjassa lukee Made in France, ranskatar! Mutta tuon toisen merkistä ei ole kyllä haisuakaan. Osaatko kertoa kenen leima se on? Ai siis mitä nää on?

Ne on valurautapaistinpannuja! Olisko halkaisija suunnilleen 20 senttiä ja molemmissa on kaatonokat molemmilla puolilla pannua. Myös he ovat saaneet patapata-silava käsittelyn ja seuraavaksi pitäisi keksiä mitä näissä valmistetaan. Ne on mun aarteita, en tohdi käyttää niitä! Ja ne löytyi sieltä samasta kaapista kuin meidän Lentävä Lautanenkin. Ilmeisesti näissä on hyvä tehdä keskimäärin mitä tahansa.

Mun kolmas musta aarre keittiössä on seuraavassa kuvassa vasemmalla näkyvä uunivuoka. Kaiken painavan valurautavälineistön rinnalle on hyvä saada näppäriä arkituotteita. Niin kuin vaikka muovinen uunivuoka! Love it! Ei pöllömpi keksintö Tupperwarelta. Parasta siinä on se, että 3 minuuttia uunista nostamisen jälkeen se on jo jäähtynyt sen verran, että sitä tohtii nostaa ilman patalappuja. Unelmatuote lapsiperheessä.

Tässä oli vasta osa, mutta nää on mun tän hetken suurimmat rakkaudet keittiönkaapeissa.



-Annamaija

Raivaa tavaravuori, raivaat mieltä

Meidän kerrostalokolmion olohuoneessa on pahvilaatikkopino. Naureskellen laitoimme sen siihen muuton jälkeen ja totesimme 

"Annetaan näiden olla tässä kunnes ehditään kirpputorille niiden kanssa."

Niin. Pino on edelleen ihan tismalleen samassa paikassa. Vaikka meidän eduksi täytyy kyllä lukea se, että tavarat tuossa pinossa ovat vaihtuneet tämän 3 kuukauden aikana kohtuullisen hyvin. Siis, olemme myyneet tavaraa pois ja löytäneet kaapeista lisää luopumisen arvoista tavaraa. 

Tavaraomaisuuden raivaaminen ei olekaan ollut ihan yksinkertainen juttu. Kun samaan aikaan käy kamppailua omasta elintilasta ja jokin tavaran tunnearvosta, ollaan aika eri asteikoilla ja valintaa on yllättävän vaikea tehdä. Jossain vaiheessa jouduin toteamaan, että on mahdoton pitää kaikista menneistä elämänvaiheista fyysistä muistokappaletta ja samaan aikaan kerryttää muistoja nykyhetkestä ja sitoa niitä esineisiin. Nykyhetki alkoi jäädä jalkoihin. 

Jotta en unohtaisi menneitä, otin asiakseni käydä kaikki tavarat tarkkaan läpi. Jokaisen esineen, paperilapun ja vaatteen no en ehkä kaikkien vaatteiden kohdalla pysähdyin miettimään mikä tuo esine on, mitä se minulle merkitsee tällä hetkellä ja pystynkö kuljettamaan tuota merkitystä mukanani ilman esinettä. Yksi kerrallaan luovuin yli 10 vuotta vanhoista lukiokirjoista jotka pitivät majaansa itseasiassa äitini luona. Saman kohtalon kokivat korkokengät, joilla oli vaikea kävellä, mutta joihin niin palavasti kaupassa rakastuin. Kävelin niillä kerran kauppaan ja sen jälkeen ne olivat koristeena hyllyssä. Hyvät nahkakengät ansaitsevat parempaa!

Edes kotimme astiasto ei säästynyt. Kun avasimme muuttolaatikoita uudessa kodissa totesimme, että astiasto on tullut aikansa päähän. Se oli yhtenäinen ja eriparinen. Siinä oli 6 leipälautasta, 6 pienempää leipälautasta, 4 keittolautasta, yli 20 puurokulhoa, 12 mukia, 12 ruokalautasta ja 8 suurempaa ruokalautasta. Astioita oli kolmessa värissä ja mitään väriä ei ollut järkevää kokonaisuutta. Olisimme siis tarvinneet astioita lisää JA vähemmän.Valitsimme yhden väreistä jäämään kotiimme - Sen, jota oli kaikkein vähiten. Kun astioita on lähtenyt vähitellen uusiin koteihin, me olemme samaa tahtia hankkineet uusia osia uuteen astiastoon. Tämä on nyt meidän perheen astiasto, jonka ympärille luomme tulevaisuuden muistot. 

Muistatko?

"Ota vanhasta mukaan kaikkein rakkain ja anna muun mennä."

Tämä on vasta toinen kirjoitukseni ja jo nyt toistan itseäni :D

Oman haasteensa luopumisprojektiin tuo luonnollisesti Taloraasun sisällä olevat esineet. Kun kelit lämpenevät, on odotettavissa kirpputoripinon akuuttia kasvua. Keväällä aiomme mennä Taloraasulle ja tyhjentää sieltä kaiken. Lajitella kaiken. Säästää jotain ja antaa muun mennä. Vähän jo tätä aloitimme yhdessä Miehen kanssa ja olemme ilahduttavalla tavalla samalla aaltopituudella säästettävissä tavaroissa.  

Mutta tässä tavaravuoren raivaamisessa on ollut yksi valtavan hyvä asia. Sitä mukaa kun tavaran määrä vähenee ja hyllyt menevät ojennukseen, menee myös mieli ojennukseen. Kun luovut siitä viisi vuotta kaapissa tavoitetakkina olleesta juoksutakista, luovut samalla kaikista niistä epäonnistuineista yrityksistä mahtua siihen takkiin. Kun päättää laittaa 10 vuotta palvelleen silitysraudan eteenpäin ja ottaa käyttöön uuden paremman, siirtyy vaatteet yhtäkkiä silitettyinä vaatehuoneeseen - hyllyille, joilla on tilaa jokaiselle vaatteelle. Kun kaikille tavaroille on oma paikka, ei tarvitse miettiä, mihin mehukannun saisi mahtumaan syntymäpäiväkestien jälkeen. Sen sijaan kun katsoo olohuoneen vitriinin tyhjää koloa, pysähtyy miettimään

"Jaaniin, voitaisiin tehdä tänään ruoan kaveriksi punaherukkamehua, kun kannukin on keittiön kuivauskaapissa."

Pitkä meidän matka on vielä. Edelleen meillä asuu epämääräisiä laatikoita, joissa on epämääräisiä asioita. Mutta huomenna minulla on yksi kakkuvuoka vähemmän :) Pärjännen jatkossa erinomaisesti kolmella kuivakakkuvuokalla ja kolmella täytekakkuvuokalla.

Suosittelen raivaamista kaikille! Se on aluksi vaikeaa, mutta helpottuu nopeasti. Helpointa on aloittaa huolellisesti valitsemalla kuukauden jokaisena päivänä yksi poislaitettava tavara. Ota kannellinen laatikko, johon laitat tavarat ja kun kuukausi tulee päätökseen, yritä muistaa mitä laatikossa on. Jos et muista, kanna laatikko lähimpään kierrätyskeskukseen tai kirpputorille. Jos jokin esine jää kaivelemaan, mieti uudestaan sen kohdalla. Haastan sinut raivaamaan tavaravuorta 15.2.-15.3. kanssani!

-Annamaija

 p.s. Ennen raivausta ajattelin kertoa teille esineistä, jotka eivät kuuna päivänä joudu kotimme raivauksen kohteeksi. Siitä ehkä jo ensi kerralla!

Paunola

Aloitetaanpa aivan alusta. 

Minä ja mieheni tapasimme pian neljä vuotta sitten. Liekki leimahti samoin tein ja tässä ollaan - 2-vuotiaan tyttären vanhemmat, aviopari, opiskelija"nuoret" valmistumisen viime metreillä. 

Tyttären syntymän aikaan keskusteluissamme alkoi vilistä yhä useammin oma koti. Sellainen, joka ollaan pankin  rahalla ostettu. Ehkä se ensin voisi olla kerrostaloasunto kaupungista ja sitten hieman myöhemmin omakotitalo maalta. Sellainen talo, jolla on sielua, historiaa ja joka kaipaa suurtapientä remonttia. Projekti. Pihaan kotieläimiä, ehkä kanoja ja lampaita. Talon pihassa voisi olla vaikka riihi, jossa voisi pitää B&B-majoitusta kesäisin. Oma kasvimaa takaamaan omavaraisuutta ainakin kesä- ja syyskuukausina. Kaupungin vauhti jäi ajatuksissa kauemmas ja rauhallinen elämä maalla tuli lähemmäs. Aikajanaksi sovittiin viisi vuotta. Viiden vuoden päästä me asumme maalla ja meillä on oma kasvimaa. 

Kasvimaata odotellessa hankimme itsellemme vuokrapalstan kaupungilta. Opettelimme tekemään itse ja nautimme sadosta. Sovimme miehen enon kanssa, että seuraavana kesänä pitäisimme palstaamme hänen pihassaan ja hän voisi tyttäremme kanssa kasvattaa kirsikkatomaatteja kasvihuoneessa. Se olisi mukava siksikin, että tyttäremme saisi viettää enemmän aikaa isoenon kanssa. 

Mutta parhaatkaan suunnitelmat eivät aina toteudu. 

Vajaa vuosi sitten elämäämme astui Paunola. Hän on elämää ja muutoksia nähnyt talovanhus, joskin vasta noin 57 vuotias. Jos on itse elänyt vasta 30 vuotta, voiko oikeastaan ymmärtää täysin 57-vuotiaan sielunelämää? Pitääkö ensin koittaa kuoria kaikki kerrokset esiin ja koittaa siitten ymmärtää, mistä on kyse? Löytyykö pinnan alta jotain vieläkin arvokkaampaa vai onko vuodet vieneet jo parhaan terän?

Viime maaliskuussa olen kirjoittanut itselleni muistiin seuraavaa:

"Paunola on meille aivan uusi. Uusi koti. Uusi asuinalue. Uusi, erilainen elämä. Vaikka kaikki on vielä aivan auki ja suunnitelmat muuttuu joka päivä, ei tämä uusi pelota lainkaan."

Katselin tuolloin talon keittiön ikkunasta tontin nurkkaan jossa tiesin perunapellon jossain lumikinosten alla olevan. Tuolla me siis ensi kesänä viljellään, niin kuin meidän pitikin. Vain yksi on joukosta poissa. Istuimme vuokrakaksiomme sohvalla ja väänsimme talon pohjapiirustuksia kuntoon, jotta pystyisimme päättämään remontoidaanko ennen muuttoa vai muuton jälkeen pikkuhiljaa ja ennen kaikkea että pystyisimme selvittämään mitä se maksaa. Pyörittelimme päätämme, että meidän piti olla tässä tilanteessa vasta 4 vuoden päästä. Samaan aikaan tunsimme aivan valtavaa kiitollisuutta siitä luottamuksesta ja kunniasta, joka meille oli suotu. Saamme  jatkaa talovanhuksen kumppaneina. Suunnittelimme muuttoa ja vuokrakaksion irtisanomista kevään päätteeksi. Kattoremonttifirman mies tuli tekemään pikaisen arvion kattoremontista ja sanoi: 

"Olen ehkä huono myyntimies, kun näin sanon, mutta onko teillä käynyt mielessä että tilaisitte tontille Catepillarin." 

Vakuutimme että sekin vaihtoehto oli mietitty ja olimme päättäneet remontoida.  

Piirustukset tulivat valmiiksi ja niin tuli kevätkin. 

Kevät toi tullessaan valoa ja lämpöä. Räystäät tippuivat - lähes kirjaimellisesti. Läheinen luonto alkoi voittaa lumipeitteen, joka siirtyi sulamisvetenä talon kellariin. Tutustuimme talovanhukseemme paremmin, tutkimme nurkkia, lämmitimme saunaa neljä tuntia saamatta sitä yli 40 asteiseksi, kävimme lähipuistossa hiekkalaatikolla, yövyimme ilmapatjalla satunnaisia öitä. Jokainen vierailu paljasti meille Paunolasta uusia piirteitä. Muuttoa lykättiin. Rakensimme varastosta löytyneistä tiilistä grillin ja järjestimme äitienpäivägrillailut ja nostimme kevään ensimmäiset perunat - äitienpäivänä. Jokin edellisvuoden sato. Ajoimme nurmikkoa, haimme postin ja kastelimme kasvimaata talteen kerätyllä sadevedellä. Ja illaksi palasimme vuokrakaksioon.

Tarve katsoa pinnan alle kasvoi ja avasimme vintin luukun. Luukku meni pian kiinni ja pakkasimme tavaramme ja palasimme vuokrakaksioomme. Unelma remontista ja kodista oli juuri kokenut kolauksen.

Avasimme luukun toukokuun lopussa vajaa vuosi sitten. Talon keskimmäinen kerros on lähes siinä kuosissa johon sen tuolloin jätimme. Aika pysähtyi. Me pysähdyimme. Otimme askeleen taaemmas ja ryhdyimme pohtimaan asiaa uudestaan. Kun rakennusmessuilla meiltä kysyttiin että ollaanko rakentamassa vai remontoimassa, ei osattu vastata oikein mitään, kun ei tiedetty kumpaa se olisi. Remontointia? Peruskorjausta? Atomeiksi purkamista? Mielenvikaisuutta?

Yhtäkkiä Paunola ei ollutkaan koti.  Siitä tuli kiinteistö, jolle pitää tehdä jotain.  Purkaa rankaansa asti ja rakentaa uudestaan, kaivaa kellarin seinät esiin ja eristää, tehdä salaojitukset uudestaan, selvittää onko hometta ja se pitäisikin ehkä tehdä ensimmäisenä, piikata 120 neliön matkalta betonia pois, koska kellari on liian matala asuinkäyttöön. Ja ne kellarin seinät, voiko ne säilyttää? Ja koska yläkerran sisäkatto on kostunut jossain vaiheessa, melko varmasti katon rakenteissa on korjattavaa. Savupiippua en uskalla edes mainita. Kahden insinöörin tekemien mittausten jälkeen totesimme, että kun savupiippu keski- ja yläkerroksessa menee samassa linjassa niin kellarissa se on savupiipun verran sivussa. 

Oli aika uusien suunnitelmien. Nyt meitä jo nimittäin vähän hirvitti. Ja kattoremonttiarvioijan sanat kaikuivat päässä yhä useammin.


Muutimme isompaan vuokra-asuntoon.


Korjauslista tuntui loputtomalta ja kun katsoimme mitä vanhasta talosta jäisi jäljelle, oli päätös lopulta helppo tehdä. Pura vanha, rakenna uusi. Ota vanhasta mukaan kaikkein rakkain ja anna muun mennä. Tehdään tästä prosessi. Opetellaan ensin tekemään uutta. Perehdytään ensin talon rakentamiseen, talotekniikkaan, sisäseinien levyttämiseen, materiaalivalintoihin, energiavaihtoehtoihin. Entisöidään huonekaluja, selvitetään mitä me kodilta tahdomme, viljellään kasvimaata ja kasvatetaan kirsikkatomaatteja, nostetaan äitienpäivänä edellisvuoden perunasatoa, vietetään iltapäiviä grillaillen oman pihan itse tehdyssä grillissä, rakennetaan patio pihan nurkasta löytyneistä laatoista. Paunolasta tuli elämäntyyli.

Nyt Paunola on elämää kahdessa osoitteessa. Toinen on koti, jossa eletään arki, tehdään töitä ja opintoja, paistetaan pizzaa pizzauunilla ja keitetään isoja kattilallisia hernekeittoa. Toinen on haave, jossa käydään luomassa lumet, hakemassa posti, selvittelemässä irtaimistoa - ja grillataan taas kevään tullen itse tehdyn grillin lämmössä.

Ensimmäisen pihassa hoputamme lasta kävelemään ripeämmin matkalla hoitoon. Jälkimmäisen pihassa seisomme ihmettelemässä, että mitäs sitten tehdään.

Aika näyttää.